Olin jouluna yliyrittämisen mestari – kunnes ymmärsin tunkea tonttukirjeet sinne, minne jouluvalot eivät paista
Sanna Stellan halusi niin kovasti tarjota lapsilleen täydellisen jouluidyllin, että hän veti yli oikein kunnolla. Sitten lapset ja ylimitoitettu joulukuusi puuttuivat asiaan, hän kirjoittaa kolumnissaan.
Jouluisin olin pitkään yliyrittämisen Suomen mestari. Halusin niin kovasti tarjota lapsilleni täydellisen idyllin, että vedin yli, ohi ja vikaan oikein kunnolla. Aikana ennen lapsia oli ihan sama missä ja miten jouluni vietin, mutta koska joulu on onnistuneesti brändätty perheen harmoniseksi yhteiseloksi, lähti homma käsistä.
Onneksi peliin puuttuivat sekä lapset että joulukuusi.
Auton takapenkiltä kuului pieni ääni: ”Voi, kun joskus saisi sellaisen joulukalenterin, josta saa joka päivä pienen suklaanapin.”
Olin jo vuosia laatinut lapsille joka aamuksi joulukalenterina toimivan tarinan. Kirjoitin sitä tietenkin käsin, vanhalla runollisella kielellä. Paperin reunat poltin tulitikulla sen näköiseksi, että niihin olivat osuneet revontulet. Rullasin paperin ja sujautin sen oven viereen ripustettuun villasukkaan. Tarinoissa revontulet räiskyivät ja tontut matkasivat susien kyydissä pakkasyössä.
Viime joulukuun alussa, kun olin taas väkertänyt tarinaa yömyöhään, kuului auton takapenkiltä pieni, alkavan itkun värisyttämä ääni: ”Voi, kun joskus saisi sellaisen joulukalenterin, josta saa joka päivä pienen suklaanapin.”
Sillä samalla reissulla hain kaupasta tavallisen suklaakalenterin ja tungin tonttukirjeet sinne, minne jouluvalot eivät paista. Kaikki olivat tyytyväisiä.
Piparitalojen takakireä nysvääminen päättyy lyhyeen, jos kaksimetrinen kuusi rojahtaa keskelle olohuonetta.
Koska en osannut karsia samalla kaikkia muitakin itseäni rasittavia turhuuksia, joulukuusi puuttui peliin. Se alkoi kaatuilla ja hajottaa paikkoja.
Hermohan siinä meni toikkarointia siivotessa, mutta näin jälkikäteen ajatellen se oli kuuselta oikea veto. Joulupuu oli katsellut touhuani korkeuksistaan ja päättänyt vetää hätäjarrusta. Piparitalojen takakireä nysvääminen päättyy nimittäin jokaisessa huushollissa lyhyeen, jos kaksimetrinen kuusi rojahtaa keskelle olohuonetta ja lasikoristeet viskovat samalla teräviä sirujaan.
Jättiläiskuusi päätyi meille, koska olin alun perin unohtanut hankkia koko puun. Laitoin siitä kyselyn kylän Facebook-ryhmään, ja jo varttia myöhemmin naapuri nosti kohmeista kuusta kuistillemme.
Aina se rojahti lattialle kuin pikkujouluissa neljän promillen humalassa törttöilevä väliportaan pomo.
Kuusi oli komein ikinä. Seuraavana päivänä pystytimme sen olohuoneen nurkkaan ja ryhdyimme koristelemaan.
Ongelmaksi muodostui se, että kuusenjalka oli suunniteltu huomattavasti vaatimattomammalle puulle. Joulunalusviikkoamme rytmitti siis kuusen kaatuilu. Kiristelin jalan ruuveja, tuin kuusta tiilillä ja asettelin sen nojaamaan rennosti seinään, mutta aina se rojahti lattialle kuin pikkujouluissa neljän promillen humalassa törttöilevä väliportaan pomo.
Siinä menivät lasikoristeet ja jouluidylli. Mutta samalla nauratti, ja minun yliyrittämiseni laantui kummasti.
Tänä jouluna keskityn ruokaan, sillä siinä olen hyvä. Jätän tonttuovet, kranssit ja suureelliset piparikylät muille. Ihailen niitä kyllä mielelläni. Kauniit lahjapaketit hoitaa siskoni, omani ovat aina vähän sinne päin. Miten kirkas lahjateippi voikin loppua kesken joka vuosi? Maalarinteippi ei näytä yhtä nätiltä.
Mieluiten unohtaisin koko joulun ja veisin perheeni jonnekin palmujen alle. Palaisimme kotiin samoihin aikoihin kun nuuttipukki vie joulun mennessään.
Mutta on kai joulussa jotain hyvääkin, jos vain osaan kaivaa sen esiin kaiken hössötyksen alta. Otan henkisenä harjoituksena yrittää keskittyä olennaiseen: yhdessäoloon ja rauhaan.
Sanna Stellan on näyttelijä, joka voisi joulukuun sijaan ottaa vuoteen kaksi toukokuuta.
