Puretaanko vai korjataanko? Suojellulla alueella sijaitsevan talon purkaminen vaati pitkän lupaprosessin

Jos rakennettavan omakotitalon tieltä pitää purkaa vanha asumis- ja korjauskelvottomaksi rapistunut talo, rakentaminen tulee yleensä selvästi kalliimmaksi kuin talon pystyttäminen vapaalle tontille. Mutta jos tontti on arvostetulla paikalla, purkaminen voi hyvinkin maksaa vaivan.

Ja jos kunnan viranomaisetkin ovat todenneet vanhan talon purkukuntoiseksi, ei muuta kuin purkufirma töihin, eikös vaan?

Joillakin seuduilla se voi toimiakin noin. Mutta jos tontti taloineen sijaitsee ”valtakunnallisesti merkittävässä rakennetussa kulttuuriympäristössä”, tilanne hankaloituu.

Helsinkiläisen Länsi-Herttoniemen pientaloalueen asemakaava on tiukasti suojeltu. ”Alueella ovat sallittuja vain sellaiset toimenpiteet, jotka edistävät rakennusten ja niiden lähiympäristön säilymistä ja olennaisten piirteiden vahvistumista.”

Juttusarjan 1. osassa kerroimme komean omakotitalon rapistumisesta tuolla alueella. Kun Piia Hammaren-Luoso ja Mikko Luoso alkoivat neuvotella talon – tai pikemminkin kaupungin vuokratontin rakennusoikeuden – ostamisesta syksyllä 2018, talon silloinen omistaja haki talolle purkulupaa.

Joukko kaupungin viranomaisia kävi tutustumassa kiinteistöön. Kirjoittamassaan raportissa he totesivat, että ”kyseessä on ennakkotapaus: purkulupia ei ole voimassa olevan kaavan laatimisen jälkeen myönnetty.”

Raportin loppupäätelmässä todettiin näin:

”Rakennus tulisi lähtökohtaisesti korjata, tai ainakin tulisi kunnolla tutkia mahdollisuudet korjata rakennus. Purkua voidaan harkita vain, jos rakennus on todistetusti niin huonossa kunnossa, ettei sen korjaaminen ole mahdollista.”

Jo tuossa vaiheessa osa tiilikatosta oli romahtanut ja sadevedet olivat valuneet vapaasti yläpohjaan. Välipohjan purueristeet olivat likomärkiä. Kellariin ei ollut menemistä ilman kunnon hengityssuojainta. Piian ja Mikon mielestä tuo viranomaiskatselmuksen loppupäätelmä oli lähinnä byrokraattista selustan varmistamista.

– Ajateltiin, että jos tuota ei saa purkaa, sitten ei saa purkaa mitään, Mikko muistaa.

Talo tyhjennettiin kaikesta irtaimesta. Kosteusvaurioituneiden pintojen ja rakenteiden paljastuminen vahvisti entisestään uusien omistajien näkemystä. Rakennusvalvontakin alkoi taipua purkamisen kannalle. Mutta Helsingin kaupunginmuseo jarrutti: taloa ei pidä purkaa vaan korjata.

Piia ja Mikko tähdentävät, että kaupunginmuseo ei ollut tarkoituksella hankala vaan koetti omalta osaltaan pitää huolta siitä, että suojeltuihin kohteisiin tehdään vain välttämättömiä muutoksia.

Mutta aikaa kului. Neuvoteltiin, tehtiin muistioita, annettiin lausuntoja.

Noin kahdeksan kuukauden kuluttua purkulupahakemuksesta rakennusvalvonta järjesti neuvonpidon, jonka tavoitteena oli ”löytää tapa, jolla päästään lupaprosessissa eteenpäin”.

Ja kun asenne oli kohdallaan, hommat alkoivat luistaa. Homekoirat olivat jo käyneet merkkaamassa likipitäen kaikki sisätilat, ja kunhan vielä teetettäisiin rakenneavaus ja mikrobitutkimus, voitaisiin ”edetä seuraavaan vaiheeseen”.

Ja niin kävi, rakennusvalvonnan myöntämä purkulupa on päivätty 12.11.2019. Luvan perusteluissa myönnetään lähes suoraan: ”… tarkastusten ja lausuntojen yhteenvetona suositellaan rakennuksen purkamista ja uudelleen rakentamista, sillä rakennuksen mikrobivaurioiden ja mikrobivaurioista kontaminoituneiden rakenteiden korjausten onnistuminen on epävarmaa.”

Piia ja Mikko aloittivat sisäpuolen purkamisen itse. Purettavaan taloon teetettiin, kuten vanhojen talojen kohdalla tapana on, asbestikartoitus. Asbestia löytyi sekä ulkoseinämaaleista että välipohjan eristeiden alta. Ennen varsinaisten purkutöiden aloittamista oli siis tehtävä tarkasti säädelty asbestipurku, jota tekemään palkattiin siihen erikoistunut yritys.

Talon purkutyöt sujuivat suureksi osaksi suunnitelmien mukaan, mutta rakennuslupaa haettaessa alkoivat uudet viivästykset. Tästä kerromme sarjan seuraavassa osassa.