Mustion linnan kartanopuutarha on yksi Suomen huikeimmista – Christine ja Filip Linder vaalivat sukunsa yli 200-vuotista puistoa rakkaudella

Puistonurmea rytmittäviä puuryhmiä, kiemurtelevia polkuja, avoimia näkymiä, lampia ja temppeleitä.

Mustion linnan kartanopuiston romanttinen, englantilaistyylinen ilme on tervehtinyt vieraita 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Tuolloin vierasperäisistä puista kiinnostunut Fridolf Linder muokkasi alun perin barokkipuutarhan tyylipiirteitäkin sisältänyttä puistoa yhä vapaamuotoisemmaksi maisemapuutarhaksi ja istutti tänne merkittävän puulajikokoelman jalavineen, siperianpihtoineen, korkkipuineen, poppeleineen ja jalopähkinöineen.

Osa näistä vanhoista puuyksilöistä on jo saanut väistyä, mutta puistossa pääsee yhä ihailemaan komeita lehmuksia, siperianlehtikuusia ja saarnia. Valtavat tammet ovat ehkä jopa 400 vuotta vanhoja – aikoinaan täältä on kulkenut tammien ketju Mustionjokea myötäillen Fiskarsiin asti.

Mustion puisto on yhä puiden ystävän kokeilukenttä. Saksalaissyntyinen Christine Linder on kartanon toimitusjohtaja ja nykyisen isännän, arkkitehti Filip Linderin puoliso. Christine vastaa säätiöidyn kartanolinnan yritystoiminnasta sekä puistosta, silminnähden suurella rakkaudella. Elämyksellinen 22 hehtaarin maisemapuisto on yleisölle avoinna ja vapaasti vaellettavissa ympäri vuoden.

Tapaan Christinen yhdessä hänen lempipaikoistaan, kartanolinnan portailla. Näkymä tästä tuulensuojaisasta kohdasta kartanopuistoon on komea: yhteen suuntaan aukeaa suora linja tammikujanteen ja alppiruusuistutusten välistä vastarannan kukkulalle ja toisaalle kumpuilevan nurmen yli patsaspolulle ja joen suihkulähteelle.

Lähdemme kulkemaan kartanolta alas rantaan päin Christinen esitellessä puiston uusimpia puutulokkaita.

– Nämä punapyökit ovat päässeet puistoon euroopanpyökkien rinnalle, sillä kaipasin tänne punaista väriä vehreyden lomaan. Ne ovat kotimetsästäni Saksasta, hän viittilöi kohti viininpunalehtisiä puita.

Christinen tavoitteena onkin lisätä puiston lajirunsautta sekä puistopuiden värien ja muotojen moninaisuutta. Yksi hänen eksoottisimmista kokeiluistaan on amerikkalainen tulppaanipuu (Liriodendron tulipifera), joka on toistaiseksi selvinnyt Etelä-Suomen talvista. Samaa menestystä hän toivoo myös uusimmalle silmäterälleen, elävänä fossiilinakin tunnetulle neidonhiuspuulle.

Christine on kiinnostunut kaikista kasveista, mutta puita hän rakastaa.

– Kuljin jo nuorena aina metsissä metsänhoitajaisäni kanssa.

Isä on ollut tärkeässä roolissa myös Mustiossa. Hän oli Filipin isän Magnus Linderin ystävä ja toi tänne pyökkejä jo tämän aikana.

Christine kertoo, että uusia puita hankittaessa täytyy tarkkaan pohtia kullekin sopiva paikka ja etsiä sopiva lajike tai kanta.

– Mietimme nyt, mihin voisimme istuttaa magnoliaa. Hankimme kasveja paikalliselta taimitarhalta, Puutarha Tahvosilta, jossa on testattu eri kantojen sopeutumista Suomen oloihin jo pitkään.

Mustion puisto on muuttunut vuosisatojen aikana, eikä sitä ole edes yritetty museoida alkuperäiseen asuunsa.

– Pysyvää on vain muutos, Christine toteaa kertoessaan vanhoista puista, joita joudutaan aika ajoin kaatamaan.

Christine miettii, että kun Fridolf Linderin istuttama kookas mutta nyt kasvitaudin vaivaama kanadantuija joudutaan kaatamaan, näkymä kartanon portailta joelle avautuu jälleen.

Myös valtava kanadanhemlokki kartanon edustalta on menetetty kasvitaudille, mutta senkin poistaminen on tuonut lisää avaruutta.

Maisemapuiston luonteensa tämä yksi Suomen komeimmista kartanopuistoista on onnistunut säilyttämään muutoksista huolimatta.

Kaarrettuamme patsaspolkua uudelle paviljongille saavumme Christinen perustamalle pienelle keskieurooppalaiselle hedelmätarhalle, jossa kasvaa kirsikoita, omenoita ja yksi päärynäpuu. Nykyiset omenat eivät ole yhtä hyviä kuin Fridolf Linderin aikaiset, vaan happamina sopivat Christinen mukaan lähinnä viinietikan valmistamiseen.

Fridolfilla oli Mustiossa suuri hedelmätarha, jonka omenoita ja päärynöitä tuotettiin myyntiinkin. Hän jalosti siemenistä kasvattamalla uusia omenalajikkeita, joista ’Mustion Bergamotti’ ja ’Mustion Bonsdorfer’ saivat ensimmäisen palkinnon Helsingin puutarhaseuran syysnäyttelyssä 1892.

1800-luvun kartanoelämään kuului myös kasvihuone hedelmiä, vihanneksia, taimia ja kukkia varten. Mustion linnan puistossa on säilynyt 1840-luvulla rakennettu orangeria, jossa kasvatettiin muun muassa viinirypäleitä, kahvipensaita, ananaksia ja appelsiineja. Nyt orangeria on muuntautunut saunaksi, eikä Mustion pöydissä tarjota enää omia ananaksia.

Sen sijaan köynnöshortensian verhoamassa vanhassa tallissa toimivassa Linnankrouvi-ravintolassa hyödynnetään puiston antimia: vaahteroista tehdään siirappia, jälkiruokiin poimitaan tammenterhoja, salaatteihin villiyrttejä. Oreganoa ja lipstikkaa kasvatetaan itse, samoin vadelmia ja herukoita kaikissa väreissä. Kasvit ovat myös estetiikkaa, niin puistossa kuin keittiössäkin.

– Mikä voisi olla kauniimpi kuin ruohosipulin kukka lautasella, Christine huokaa.

Christinen appi Magnus Linder alkoi uudistaa puistoa 1990-luvulla luomalla maisemaa korostavia katseenvangitsijoita tyypilliseen englantilaiseen maisemapuutarhaan kuuluvien follyjen eli valerakennelmien avulla. Mustiossa on alun perinkin ollut näitä ”tarpeettomia huvirakennuksia”, mutta nyt puistoa koristavat niiden uusitut versiot.

Esimerkiksi kartanoa vastapäätä olevalla kukkulalla sijaitsi aiemmin 1700-luvulla tehty puinen kulissi, joka oli maalattu muistuttamaan kivistä keskiaikaista linnan tornia. Se on rakennettu uudestaan Filipin piirustusten mukaan – tällä kertaa kestävistä kivimateriaaleista.

Yksi uudemmista follyista on temppeli niityllä, joen toisella puolella.

– Appeni harrasti huutokauppoja, Christine kertoo, kun olemme kulkeneet mutkittelevaa rantapolkua pitkin niityn reunaan, temppelille avautuvan näkymän äärelle.

– Hän osti englantilaisesta Sothebyn huutokaupasta pelkän kuvan perusteella antiikin temppelin pilareita muistuttavat lampunjalat olohuoneeseensa. Hän yllättyi, kun rekassa Helsingin satamassa odottivatkin paljon oletettua suuremmat pilarit. Niiden korkeus oli erehdyksissä tulkittu senteissä tuumien sijaan. Mutta hän keksi Filipin kanssa mainion ratkaisun rakentamalla pilareista pyöreän temppelipergolan kukkakedolle.

Mehiläisiä ja muita hyönteisiä houkuttelevalle, puolivillinä kukkivalle niitylle on tarkoitus kylvää lisää erilaisia kukkijoita, mutta Christinestä on tärkeää säilyttää luonnonkukkiakin. Luonnonniityt ja niitä jäljitte leveät istutukset ovat nyt muodikkaita myös kansainvälisessä puutarhasuunnittelussa.

Niitylle on leikattu kauniita nurmipolkuja, yksi niistä johtaa temppelille, jossa voi istua ihailemassa jokimaisemaa.

Mustion omaa hunajaa tuottavat mehiläispesät sijaitsevat niityn kyljessä.

– Täällä oli aiemmin kartanon omia kanojakin, kunnes eräs vierailija päästi koiransa vapaaksi.

Jatkamme päivän päätteeksi nurmipolkua pitkin ohi poppelirivistön ja vanhaa kaariporttia imitoivan follyn, sitten ruusupensaita reunustavalle hiekkatielle, kunnes viimein kivestä muuratun viljamakasiinin kohdalta toista siltaa pitkin kesäteatterille ja takaisin ylös kartanolle.

Kun ilta alkaa hämärtää, hiekkatien varrella syttyvät vanhantyyliset katuvalot.

Lähteet: Ruoff, E. Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Otava, 2001. Rosengren, C. Kolme vanhaa suomalaista puutarhaa. Teoksessa Häyrynen et al. (toim.) Hortus Fennicus. Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto, Puutarhataiteen seura. 2001.

Muokattu 7.12.2020 klo 9.08: Korjattu tekstissä mainittu järvi joeksi.