Tekstiilityö taitaa olla yksi eniten mielipiteitä jakavista kouluaineista: toiset nauttivat käsillä tekemisestä suuresti, toisille tunnit olivat ikävää pakkopullaa. Kysyimme Facebook-seuraajiltamme, millaisia muistoja heillä on koulun käsitöistä. Vastausten perusteella kokemuksiin on vaikuttanut etenkin se, miten omiin taitoihin on aikanaan suhtauduttu. Kokosimme tähän juttuun 12 seuraajiemme ikimuistoisinta hetkeä tekstiilityön tunneilta – niin hyvässä kuin pahassa.

”Kolmasluokkalaisena ihaninta oli, kun saimme neuloa, virkata tai tehdä pujottelutyötä. Opettaja luki meille samaan aikaan kirjaa. Aivan ihanan rauhallinen tunnelma, ja kaikki jaksoivat tehdä omaa työtään pitkään ja hartaasti.” – Annu

”Yläasteen käsityötunneilta jäi mieleen rohkaiseva ja mahdollistava ilmapiiri. Sain koulusta maksulappusen, jonka kanssa sain mennä Eurokankaaseen valitsemaan kankaita. Tuntui hienolta, että sain ommella itselleni vaatteita oikeasti kivoista kankaista. Minulla on yhä käytössä neule, jonka neuloin yläasteella. Se on niin kiva, että teini-ikäinen tyttäreni aina välillä 'varastaa' sen käyttöönsä.” – Anna

”Ensimmäinen työ oli patalappu. Minä onneton vain kiristin silmukoita, ja siitä tuli melkein kolmio. Itku meinasi tulla, mutta opettaja sanoi: 'Älä huoli, tehdään tästä nukelle hattu!' Siitä alkoi innostus käsitöihin!” – Saila

”Viidennellä luokalla pakotettiin neulomaan lapaset. Minulla on ollut ne nyt 45 vuotta kesken. Toisesta on tehtynä vain resori, toisesta puuttuu vain peukalo, mutta se on leipälapion kokoinen! Meni liki 40 vuotta ennen kuin neuloin omasta tahdostani ensimmäiset valmiit lapaset.” – Helena

”Aloin virkata ruudullisia tossuja, punaisesta ja keltaisesta langasta. Opettaja näki sen, ja neuvomisen sijaan sanoikin: 'Sinusta ei tule koskaan yhtään mitään.' Nämä sanat takaraivossa olen sitten elellyt elämääni. Tuostakin on aikaa jo yli 50 vuotta. Tosin olen suurimman osan työurastani toiminut kädentaitoja vaativissa ammateissa ja yrittäjänä. Olen joskus miettinyt, että mitähän olisin voinut tehdä elämässä, jos minua olisi kannustettu.” – Maarit

”Ala-asteella leikkasin kankaan keskeltä palasen. Opettaja torui koko luokan edessä, että 'eikö ompelijan tytär tiedä, miten kankaasta leikataan, niin ettei mene hukkaan'. Siihen loppui käsityöt.” – Maria

”Muistan opettajan, joka hoki minulle: 'Et saa elämäsi aikana tehtyä yhtäkään neulepaitaa.' Toisin kävi: yli 100 on tullut tehtyä.” – Virva

”Kolmannella luokalla piti kutoa lapaset. En vain osannut. Lanka meni aina liian kireälle. Itkusilmässä nyhersin ja jouduin viemään työn kotiinkin, kun se edistyi niin hitaasti. Vieläkin nousee mieleen tunne langalla etusormet rikki hanganneesta kirvelystä. Muut olivat jo kutoneet tumppunsa, kun minä aloin lähestyä ensimmäisen loppua, ja silloin se tapahtui: opettaja huomasi, että tumpun suun resorin loppuvaiheilla oli yksi silmukka väärin, ja laittoi purkamaan lähes koko työn. Kauhun sekaisin tuntein menin kotiin työn kanssa ja aloin purkaa itkien. Silloin mummuni puuttui peliin sanoen 'tehdääs tästä meijän salaisuus'. Hän kutoi suurimman osan ja taitavana kutojana pyrki tekemään niin huonoa kuin taisi. Aina välillä hän laittoi minut tekemään muutaman rivin. Työ valmistui nopeasti, mutta kouluun sen vein taktikoiden paljon myöhemmin. Tumput ovat tallessa edelleen, ja – uskokaa tai älkää – olen kutonut aikuisiällä jopa muutaman villapaidan.” – Mariina

”Yläasteella piti neuloa villasukat. Minulla ei oikein puikot pysyneet hyppysissä ja kaiken tuskailun jälkeen sain yhden sukan valmiiksi. Päivää ennen päättötodistuksen saamista kässäopettaja ilmotti, että hänen on pakko antaa minulle ehdot käsitöistä, koska en koskaan tehnyt sitä toista sukkaa. Ei kun äkkiä kotiin, ja isosisko neuloi minulle iltasella sen sukan. Toimitin sen aamulla opettajalle, sain vihdoin todistuksen käteen ja peruskoulun kunnialla läpi.” – Petra

”Sain tehdä villasukkaa kotona, kun en koulussa saanut sitä valmiiksi. En osannut tehdä kantapäätä, ja äiti teki sen minulle. Koulussa opettaja purki kantapään ja sanoi, että 'näytäpä Rauni, miten teit sen!' Jäin kiinni, enkä oppinut sitä ennen kuin joskus aikuisena.” – Rauni

”Taitoni olivat jo kuuluisat, ja sain armon tehdä vauvalle pehmolelun kutomalla neliöitä, yhdistämällä ne koiraksi ja lopuksi iskemällä täytteen sisään. No, osa lapuista oli kireitä kuin viulunkielet, ja osasta oli haihtunut silmukat taivaan tuuliin. Tulos oli suoraan kauhuelokuvasta: puoliksi jäyhä jököttäjä ja puoliksi valuva villakoira, jonka täytteet tursusivat ulos joka toisesta välistä. Täytteitä jäi vain vana perään, mutta positiivisesti ajatellen oli hyvä jäljittää, missä menin. Epäilen, että kässänumeroni 6 tuli siitä säälistä, ettei minua vaan joutunut katsomaan kesällä enempää.” – Anu

”Ala-asteella opeteltiin kutomista. Tein kaulaliinaa puoli vuotta, pituutta tuli kolme senttiä... Ope luovutti ja antoi luvan päätellä. Barbi sai kaulaliinan.” – Anne