Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken hyvän ympärilläni?
Joulupöytään istuessaan Kotivinkin kolumnisti Christoffer Strandberg muistaa, miksi näkee niin paljon vaivaa joka vuosi. Tänä jouluna hän tahtoo auttaa niitä, joilla tilanne on toinen.
Ihmisiä on kahta sorttia. Niitä, jotka lokakuusta tammikuuhun elävät glögintuoksuisessa, lämpimän pörröisessä joulukuplassa. Heidän elämänsä ikään kuin soljuu omalla painollaan kohti tärkeintä iltaa, jouluaattoa. Matkan varrella he ehtivät fiilistellä adventteja ja Luciaa samalla hankkien hyviä lahjoja läheisilleen. Baby all I want for christmas is you!
Sitten on niitä, jotka toivovat välitöntä lobotomiaa kuullessaan Mariah Careyn tunnetuimman joulubiisin alkusäkeet ostoskeskuksen kaiuttimista. Jotkut vastustavat joulun hyperkaupallisuutta periaatteesta, kun taas joillekin loputtomien mainoksien ”täydellinen joulu” on taloudellisista syistä saavuttamaton.
Joulu ei ole köyhän juhla. Rahaa pitäisi olla paitsi lahjoihin, myös ruokaan. Juhlapöytään olisi kiva laittaa kerrankin jotain uutta päälle, jos edes on varaa tankata autoa tai hankkia junalippu, jotta pääsee sukulaisten kanssa joulunviettoon. Toisaalta perheen kanssa vietetyt joulut ovat osalle pikemminkin traumaattisia kuin rakkaita perinteitä.
Pahimman puolensa joulu näyttää päivänvalossa, kun hikisenä yritän saada kaiken valmiiksi.
Minulle joulu on tärkeä, jopa pyhä, mutta ristiriitainen tunteiden keskittymä. Olen kenties sitten kolmannen sortin ihmisiä.
Ajattelen, että joululla on kahtiajakautunut persoonallisuus. Se on pyhien tohtori Jekyll ja herra Hyde. Pahimman puolensa joulu näyttää päivänvalossa, kun hikisenä yritän saada kaiken valmiiksi. Aattoillan hämärtyessä se paljastaa rauhallisen lempeytensä, kun saan istua katettuun pöytään läheisten ympäröimänä. Toisaalta modernit jouluperinteet juontavat juurensa sekä pakanallisista riennoista että kristityistä tavoista. Ei siis ihme, että joululla on kaksi puolta.
Ristiriita kohdallani johtuu osittain siitä, että töistä ja huonosta tottumuksesta johtuen hoidan lahjat, koristelut ja ruoat pää kolmantena jalkana viime tingassa. Se voisi toimia, ellen olisi niin pilkuntarkan perusteellinen. Jokaisen antamani lahjan takana tulee olla ajatus, ja sen kanssa tulee tarjoilla kaunis kortti sekä riimi. Budjetti paukkuu, henkselit eivät. Verenmaku suussa valmistan sillipöperöä yömyöhään ja mietin, että onko tämä tosiaan vapaaehtoista.
Kun lopulta istumme pöytään, muistan, miksi ryhdyn tähän joka vuosi.
Aaton koittaessa viimeiset valmistelut saadaan päätökseensä. Käymme mummin ja ukin haudalla, ja kun lopulta istumme pöytään, muistan, miksi ryhdyn tähän joka vuosi. Kynttilöistä, kattauksesta ja perheestä huokuva lämpö suorastaan syleilee minua. Siinä hetkessä tunnen ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta. Kukaan ei ole täydellinen ja erimielisyyksiäkin löytyy, mutta hädän hetkellä heissä on aina turvasatama.
Syvästä kiitollisuudesta syntyy toinenkin tunne: syyllisyys. Kaiken lämmön ja runsauden keskellä mietin, että jossain joku on tahtomattaan yksin. On kodittomuutta ja turvattomuutta. Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken hyvän ympärilläni? Totuus on, etten mitään. Olen ollut onnekas.
Tänä jouluna haluaisin istua joulupöytään tietäen, että olen tehnyt enemmän kuin vain ajatellut muita. Haluan antaa hyvän kiertää tekojen kautta.
Jouluaaton pyhitän perheelleni, mutta ennen sitä toivon vinkkejä hyväntekeväisyysjärjestöistä, jotka tarvitsevat apua. Haluan nimenomaan auttaa käärimällä hihat ja olemalla läsnä.
