"Millä on puolijumalan ego? Tietenkin rakennusvalvontaviraston lupa-arkkitehdillä" – Miia Kauhanen perheineen rakentaa taloa, osa 13


Miia Kauhanen on Avotakan ja Meidän Mökin toimituspäällikkö ja kolmen lapsen äiti, joka vastoin omiakin odotuksiaan päätyi rakentamaan taloa nikkarointia karttavan diplomi-insinöörimiehensä kanssa Koillis-Helsingissä. Tämä on sarjan 13. osa.
Kuvat Petri Mulari

Millä on puolijumalan ego ja paljon valtaa pienen ihmisen taloprojektiin? Rakennusvalvontaviraston lupa-arkkitehdillä. Vitsi ei ole kaukana todesta.

Kun tapasimme rakennuslupamme käsittelijän vuosi sitten, kävi heti selväksi, että järjestelmä mahdollistaa yllättävän paljon tulkintaa yhä tiukentuvien määräysten ja asetusten sisällä. Asemakaava määrää alueellamme rappaamaan julkisivun lämpimän punaiseksi tai keltaiseksi. Mutta omakotitalojen osalta ”minä päätin, ei tarvitse, kunhan tulee hyvännäköinen”, ilmoittikin lupa-arkkitehti.

Se oli meille ilouutinen, olisikin outoa rapata puutalo. Samalla tajusimme kolikon toisen puolen: virkamiehen tulkinnanvara voisi muuttua mielivallaksi ja kääntyä meitä vastaan. Niin osin kävikin.

Uurastimme loppiaisesta viisi pitkää viikkoa rakennuslupaan tarvittavien ammattilaisten, asiakirjojen ja selvitysten haalimiseksi. Jännitysnäytelmä alkoi, kun jouduimme viikoiksi omituiseen limbotilaan, rakennusluvan ennakkovalmisteluvaiheeseen. Arkkitehtimme Tapani Takkunen ja lupakäsittelijä kommunikoivat keskenään sinänsä hyvässä hengessä.

Opimme, että lupakäsittelijän suututtamista oli syytä varoa. Tonttinaapurimme hanke oli jäissä vajaan vuoden, kun välit samaan lupakäsittelijään tulehtuivat. Tilanne laukesi vasta käsittelijää vaihtamalla. Naapurien kuuleminen oli meillä onneksi läpihuutojuttu – täysin päinvastaisiakin tarinoita kuulee.

Ennakkoneuvottelu aiheutti muutaman sydämentykytyksen pikkuviilausten lisäksi: Näin iso terassi katsotaan rakentamiseksi, ei käy. Ja hups, lupakäsittelijä oli unohtanut infota, että rajallamme olevan naapurin autokatoksen takia takapihankin seinusta pitää palo-osastoida. Se tarkoitti ikkunan siirtämistä yläkerrassa ja kallista palolasia olohuoneessa. Käsittämättömintä oli, että katokset hän laski kauttaaltaan kerrosalaan, täysin yleisestä käytännöstä poiketen.

Teknistä tilaa ei lasketa kerrosalaan, joten oli pakko kikkailla ja siirtää se ulkovaraston tilalle, jotta rakennusoikeus riitti. Varastotila jää siis niukaksi.

Perusteluistamme viis, virkamies piti päänsä. Terassia piti lyhentää ja porrastaa alemmas, ettei ole enää ”rakentamista”. Autokatos-ulkovarasto pienentyi. Pergola kesäkeittiön yhteydessä kutistui, eikä kehikolle saa tehdä edes lasikattoa. Kokonaan lasitettu kesähuone jäi haaveeksi. Suojainen piha ei edes näy muille, joten tämä tuntui suorastaan kiusanteolta.

Riittäisikö sentään vain varaus esteettömyysrampille? Ei, se pitää rakentaa, vaikka se on meille aivan turha ja kaventaa jo valmiiksi kapeaa ajoväylää.

Eniten jännitimme, täyttyykö uuden asetuksen mukainen ääneneristävyys. Lisäeristykset tuulensuojalevyineen tekisivät karmean loven budjettiin ja vesittäisivät yksiaineisen massiivipuurungon idean.

Virallinen lupakäsittely vei vain reilun kuukauden ja tulkitsi desibeliasian suopeasti. Ja eräs maaliskuinen perjantai, vuosi tontin saamisesta: lupa rakentaa!

Sarjan edellisen osan löydät täältä. Seuraavassa osassa käydään yksityiskohtien kimppuun. Lue kolumni täältä.

Havainnekuva: arkkitehti Tapani Takkunen. Lisää kuvia projektin vaiheista Instagramissa: @miia.living.

Julkaistu: 24.5.2019