Sain kodin arvostamisen verenperintönä, mutta mikä lopulta tekee kodin? Ei ainakaan Artek-valaisimien määrä tai jälleenmyyntiarvo
Christoffer Strandbergin sukutila sijaitsi saaressa, josta perhe joutui luopumaan sodan jälkeen. Trauma sai ymmärtämään kodin merkityksen, hän kirjoittaa kolumnissaan.
Yli kahden vuoden ajan olen kirjoittanut teille kolumneja elämästäni siuntiolaisessa Muumitalossa. Olen kertonut, miten onnistuimme epäilyksistä huolimatta pitämään tuija-aidan hengissä läpi kuivan kesän yhdessä puolisoni Jannen kanssa. Yhtä uhmakkaasti voin nyt ilmoittaa, että kaikki tuijat ovat edelleen paitsi elossa, myös entistä uhkeammat. Kahden vuoden aikana Valma-koiramme on lähtenyt haukkumaan oravia tuonpuoleiseen ja taloon on muuttanut pieni Viivi.
Tämä kolumni jää kohdallani viimeiseksi, ja siksi haluan tunnustaa, että osa teksteistä ei ole syntynyt maalaismaisemaa ihaillen vaan Helsingin työhuoneessani. Joskus ajatukset kirkastuvat pienen etäisyyden päässä.
”Emme ole myymässä taloamme lähiaikoina, mutta havahduimme siihen, että välillä me palvelemme taloa enemmän kuin se palvelee meitä.”
Työhuoneeni seinällä roikkuu Tove Janssonin omakuvajuliste vuodelta 1942. Tove on minulle suuri esikuva paitsi taiteilijana, myös queer-henkilönä. Hän on ollut jollain tavalla läsnä elämäni kaikissa kodeissa. Kun olin lapsi, mummini luki minulle Toven nerokasta kuvakirjaa Kuinkas sitten kävikään? Nyt huomaan kysyväni itseltäni samaa.
Havahduimme hiljattain Jannen kanssa siihen, että viime vuoden kesällä menehtyneen koiramme tuhkat odottivat edelleen uurnassa kirjahyllyssämme. Alun perin ajattelimme, että Valma saisi leposijan pihan metsikön alppiruusupuutarhasta, mutta myöhemmin se ei enää tuntunut oikealta.
Olemme ilmeisesti molemmat tahoillamme tulleet siihen lopputulokseen, ettei Muumitalo olekaan loppuelämämme koti. Emme ole myymässä taloamme lähiaikoina, mutta havahduimme siihen, että välillä me palvelemme taloa enemmän kuin se palvelee meitä.
Kuinkas sitten kävikään? Voi olla, että horisontissa siintää oman talon rakentaminen, jolloin voi vain kiittää tai syyttää itseään kaikista valinnoista. Ehkä muutamme joskus taas kaupunkiin tai ehkä lähdemme toiseen maahan.
”Koti on tila, jossa teen ruokaa rakkaalleni, jonne voin kutsua äitini ja tätini pelaamaan lautapelejä, ja jossa uskallan olla oma itseni.”
Koti on ihmisen tärkein paikka, mutta mikä lopulta tekee kodin? Ei ainakaan Artek-valaisimien määrä tai jälleenmyyntiarvo, vaikka moni tavara ja varsinkin puutarha ovatkin minulle hyvin rakkaita. Kun kaiken muun riisuu, koti on tila, jossa voin tehdä ruokaa rakkaalleni, jonne voin kutsua äitini ja tätini pelaamaan lautapelejä, ja jossa uskallan olla oma itseni.
Sukuni koti sijaitsi aikoinaan saaressa, vain kolme ja puoli kilometriä nykyisestä kotipihastani. Vuonna 1944 Porkkalan parenteesin myötä ukkini perhe joutui viikossa jättämään kotitilansa Neuvostoliitolle. Trauma oli suuri, mutta saimme saaren takaisin.
Siksi olen saanut juurien ja kodin arvostamisen verenperintönä. Kun ymmärtää, mistä on kotoisin, ja arvostaa juuri tätä hetkeä ja ihmisiä ympärillään, voi koti sijaita yllättävän monessa paikassa. Se on minusta lohdullinen ajatus.
”Kun ymmärtää, mistä on kotoisin, ja arvostaa juuri tätä hetkeä ja ihmisiä ympärillään, voi koti sijaita yllättävän monessa paikassa.”
Aion siis huoletta jatkaa Muumitalomme ehostamista. Samalla ymmärrän, että koti on enemmän kuin seinät ja katto. Tove sen sanoi kirjassaan Taikatalvi: Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.
Christoffer Strandberg huomasi, että koti on siellä missä Tove Jansson on.
