Maisema-arkkitehdin puutarha Hiidenmaalla lumoaa luonnonläheisyydellään: ”Joidenkin mielestä täällä on liiankin villiä”

Hedelmäpuiden varjot venyvät niittyjen ja nurmipolkujen ylle sitä mukaa, kun paahteinen päivä kääntyy kohti iltaa maisema-arkkitehti Kristiina Hellströmin puutarhassa Viron Hiidenmaalla. Heinäsirkat säksättävät, taivaalla syöksähtelee ja kirskuu parvi pääskysiä etsimässä iltapalaa, ja tuulen mukana kantautuu lampaiden pehmeitä määkäisyjä. Perinteisesti virolaispuutarhoissa suositaan runsaita ja värikkäitä perennaryhmiä, mutta Kristiinan maalaispuutarha on toista maata – se on hillityn tyylikäs ja lempeän luonnonläheinen.

– Kun aloitin puutarhani rakentamisen 25 vuotta sitten, kukaan muu Virossa ei tehnyt tällaista. Pidän itseäni edelläkävijänä, mutta joidenkin puutarhavieraideni mielestä täällä on liiankin villiä. Monet pelkäävät, että luonnonläheisessä puutarhassa vilisee kamalasti ötököitä. Minulle perhoset ja muut hyönteiset, linnut ja kaikki muutkin eläimet ovat tärkeä osa puutarhaelämystä.

Viime vuosina luonnonmukaisuus on Kristiinan iloksi kuitenkin lisännyt suosiotaan Virossa. Hän kertoo, että esimerkiksi Hiidenmaan saaren keskuspaikassa Kärdlassa niityille annetaan nykyään kukintarauha ennen kuin ne niitetään matalaksi loppukesällä.

Kristiinan puutarhanäkemykset ovat saaneet alkunsa Ruotsissa. Hän opiskeli Malmön lähellä sijaitsevassa Alnarpin maatalousyliopistossa 1980–1990-lukujen vaihteessa maisema-arkkitehdiksi. Tuohon aikaan maan maisema-arkkitehtuurissa luonnonmukaisuus oli vahva trendi. Kristiina oli muuttanut Ruotsiin Tallinnasta elokuvaohjaajaäitinsä kanssa 1970-lopulla.

– Olin 14-vuotias, kun eräänä päivänä äitini kysyi, haluaisinko asua Ruotsissa. Hän oli tavannut mukavan ruotsalaisen leskimiehen, 86-vuotiaan entisen upseerin, joka halusi auttaa meidät pois Neuvostoliitosta. Vastasin äidille heti kyllä, ja niin me pääsimme vapauteen. Emme uskoneet, että palaisimme tänne koskaan.

Äidin ja tyttären Ruotsin aika kesti lopulta 20 vuotta. Vuoden 1991 kesäkuussa Kristiina valmistui yliopistosta, ja saman vuoden elokuussa Viro itsenäistyi. Tuona kesänä Kristiina vieraili Hiidenmaalla ja päätyi lopulta tekemään väitöskirjaansa sen maisemien historiasta. Itämerellä sijaitseva Viron toiseksi suurin saari oli lumonnut hänet täysin.

– Täällä on aivan erilaista kuin missään muualla, hyvin paljon luontoa, merta, rantoja ja kulttuurimaisemia. Jokainen, joka on asunut Hiidenmaalla, tietää, mistä puhun!

Jo vähän ennen vuosituhannen vaihdetta Kristiina oli hankkinut äitinsä kanssa asunnon Tallinnasta, mutta heillä oli vielä Ruotsissa kesämökki Öölannin saarella. Kristiina ehdotti, että he luopuisivat mökistä ja hankkisivat yhdessä maalaistalon Hiidenmaalta. Äiti innostui ajatuksesta oitis.

– Meillä oli hyviä yhteisiä muistoja Hiidenmaalta kesältä 1973. Vietimme saarella koko kesän, kun äitini ohjasi siellä elokuvaa.

Sopivan paikan etsiminen vei jonkin aikaa, mutta lopulta Kristiina löysi Sarven kylästä tilan, johon kuului kaikkiaan 28 hehtaaria maata: metsää, vanhoja peltoja, luonnontilaisia niittyjä ja katajikkoja meren rantaan saakka. Tilalla ei ollut rakennuksia, joten Kristiina valitsi kotitalonsa paikaksi kylätien lähellä olevan kukkulan. Suuret koivut suojaavat sitä pohjois- ja länsituulilta. Uudisrakennuksen nostalginen tyyli on saanut inspiraationsa Etelä-Ruotsin vanhoista puutaloista. Sen etuoven vieressä kukkii ruotsinköynnöskuusama.

Kristiina pyöritteli puutarhansa muotoa pitkään mielessään. Lopulta sen keskusteemaksi muodostui pyöreä kukkaniitty, jota ympäröi omena- ja kirsikkapuiden rivistö. Puiden alla ja ympärillä polveilee perenna- ja luonnonkasviryhmiä. Luonnonlajien hienovarainen kauneus vain korostuu hoidetussa ympäristössä ja puutarhakasvien keskellä. Kristiina kehuu, että esimerkiksi sauramot ja päivänkakkarat ovat todella helppohoitoisia ja kukkivat lähes loputtomiin. Toisella laidalla puutarhaa on yrttitarha ja kasvihuone, toisella marjatarha. Hyötykasveja on ripoteltu myös koristekasvien joukkoon.

Maassa on noin puolen metrin multakerros. Sen seassa oli niin paljon kiviä, että Kristiina totesi nopeasti talikon lapiota paremmaksi työkaluksi. Isoimmissa töissä hänellä oli apuna myös traktori. Kalkkikivikallio alkaa heti multakerroksen alta. Se tarkoittaa, että jos ei sada, maa kuivuu hyvin nopeasti. Kristiina lisää maahan säännöllisesti lantakompostia, koska sen myötä maa pidättää kosteutta paremmin. Paljasta multapintaa peittämään on levitetty kosteutta pidättäviä katteita, kuten merenrannalta kerättyä kaislaa.

Luonnonniittyjen ja puutarhan välissä kulkee leikattu likusteriaita, jonka aukoista avautuu harkittuja näkymiä maisemaan. Puutarhan laitamilla pensasaita vaihtuu katajista tehdyksi rustiikiksi riukuaidaksi. Naapurin hoitamien lampaiden tehtävänä on pitää Kristiinan tilusten niittymaisemat avoimena. Puutarhan puolella olevat niityt ja muut avoimet paikat Kristiina niittää itse konevoimin syksyisin.

– Niittäminen on helppoa, mutta muuten puutarhani vaatii minusta enemmän työtä kuin perinteinen perennapuutarha. Tasapainoilu hoidetun ja luonnontilaisen, karsimisen ja sallivuuden välillä on joskus haastavaa. Mietin myös jatkuvasti, kuinka voisin tehdä kaikesta vielä entistä kauniimpaa.

Keskusympyrässä kasvaa kokoelma matalahkoja ja kuivuutta kestäviä luonnonläheisiä perennoja, kuten ruusu- ja myskimalvoja, sekä luonnonkasveja, esimerkiksi kelta- ja punakukkaisia kevätesikoita. Monet niistä lisääntyvät itsekseen siemenistä. Alkuaikoina niityn ulkonäkö vaihteli melko paljonkin eri vuosina, mutta säännöllisen hoidon myötä kasvillisuus on saavuttanut tasapainonsa. Nykyään Kristiina karsii niityn kasvillisuudesta vain satunnaisesti ilmestyviä voikukkia, mutta säiden aiheuttamiin muutoksiin hän suhtautuu sallivasti.

– Kesä -23 oli niin paahteinen, että esimerkiksi kaikki kellokukat kuivuivat pois. Se vähän suretti, koska yleensä niitty on näin heinäkuussa niistä sinisenään. En kuitenkaan koskaan lannoita tai kastele niittyä, se on mitä se luonnostaan on.