Johannan päivistä tuli selviytymistä, kunnes hän löysi keinoja unettomuuteen – ”Hyväksyin sen, että olen huono nukkuja”

Tuijotin ikkunasta vastapäistä kerrostaloa. Etsin valonpilkahduksia, mutta useimmiten muiden kotien ikkunat olivat pimeinä. Kaikki muut nukkuivat paitsi minä.

Joka ilta pohdin, saisinko seuraavana yönä nukuttua – edes hetken. En vielä silloin ymmärtänyt, että huolestumiseni piti minut hereillä.

Edes viikonloput eivät tuoneet helpotusta. Silloin minun olisi pitänyt levätä, jotta jaksaisin seuraavan viikon. Ajatus jatkuvasta univelasta lisäsi painetta. Tunsin oloni toivottomaksi.

Unettomuuden kierre hallitsi elämääni. En suoriutunut arjestani kuten ennen. Perusluonteeltani olen iloinen, tarmokas ja hyväntuulinen. Nyt se kaikki oli kadonnut. Unettomuudesta oli tullut pääni sisällä jo liian iso asia.

Olen koko ikäni ollut herkkäuninen. Lapsesta asti olen pystynyt nukkumaan vain täysin pimeässä. Häiriinnyn helposti äänistä.

Kellojen siirtäminen kesä- tai talviaikaan on tuntunut minusta pirullisen vaikealta. Puolen vuoden välein elämässäni on viikko, jolloin pääni yrittää epätoivoisesti totutella uuteen rytmiin.

Noin kymmenen vuotta sitten syksyllä vuorokausirytmini meni sekaisin enemmän kuin koskaan aiemmin. En tottunutkaan viikossa talviaikaan kuten aiemmin, vaan aloin valvoa.

Työskentelin tuolloin IT-yrityksessä suorituskeskeisessä kulttuurissa. Olin nuori nainen miesvaltaisella alalla ja ajattelin, että minun täytyy lunastaa paikkani erityisen uutteralla työnteolla. Harrastin samaan aikaan nyrkkeilyä ja salibandya.

Menin väkisin töihin, vaikka olin valvonut. Yritin pysyä arjessa väkisin kiinni raastavasta väsymyksestä huolimatta. Mielessäni ei käynyt, että olisin voinut jäädä sairauslomalle.

Kävin silti työterveydessä kertomassa unettomuudestani. Lääkäri määräsi minulle nukahtamislääkkeitä sen enempää kyselemättä. Minusta tuntui kuin olisin käynyt hammaslääkärissä, mutta paikkauksen sijaan olisin saanut särkylääkettä.

Kokeilin lääkkeitä vain kerran. En halunnut nukahtamiseni riippuvan niistä. Kahdesta pahasta valitsin nukkumattomuuden.

Nukunko enää ikinä? Muistan pohtineeni tätä lukemattomia kertoja. Muistini pätki, enkä tuntenut enää oloani omaksi itsekseni.

Unihäiriöni oli jatkunut parin vuoden ajan. En ollut enää aikaansaava tai energinen oma itseni, joka aiemmin nautti suuresti muiden ihmisten kohtaamisesta.

Elinpiirini oli alkanut kaventua. Työpäivän jälkeen en kyennyt kuin makaamaan kotisohvalla. En jaksanut enää tavata ystäviäni, sillä kaikki päivät olivat työnteosta selviytymistä. Passivoiduin, vaikka sosiaaliset suhteet olisivat olleet juuri siinä tilanteessa todella tärkeitä.

Sisulla yritin jatkaa liikkumista entiseen malliin, mutta tuntui kuin kehoni olisi alkanut sakata. Olin mennyt ylikuntoon. Väsyin heti, jos yritin liikkua. Se tuntui hämmentävältä. Minunhan piti olla elämäni kunnossa, koska olin urheillut paljon. Sykkeeni nousi heti miltei maksimilukemiin eikä meinannut laskea millään.

Luin paljon juttuja unihygieniasta eli keinoista, joiden avulla voisin parantaa nukkumisympäristöäni. Ostin uuden patjan ja petivaatteet. Tuuletin huonetta, söin iltaisin hiiilihydraattipitoisia ruokia.

Niistä ei ollut apua. Tunsin itseni epätoivoiseksi. Vinkkilistojen suorittaminen vain pahensi ajatustani siitä, että minussa on jotain vikaa, kun ne eivät toimi. Koin paineita ajatuksesta, että ihmisen täytyy nukkua kahdeksan tuntia yössä. Ahdistuin siitä lisää.

Vyyhti alkoi purkautua, kun vaihdoin työpaikkaa. Pienessä organisaatiossa ilmapiiri oli lämmin ja hyväksyvä. Uusien ihanien työkavereideni seurassa aloin ymmärtää, että minun oli aika hakea apua. Heidän seurassaan ymmärsin, että vaikeudet kuuluvat elämään eivätkä tarkoita heikkoutta. Maailmassa oli oltava muitakin, jotka valvoivat yönsä. En voinut olla ainoa.

Keskellä yötä löysin Facebookista kirjailija Leeni Peltosen perustaman vertaistukiryhmän. Hän on itsekin kärsinyt unettomuudesta. Monet somekeskustelijat sattuivat olemaan hereillä kanssani. Vertaistuki tuntui siinä tilanteessa korvaamattoman hyvältä.

Ensimmäistä kertaa unihäiriöideni alkamisen jälkeen tuntui, ettei minussa ollutkaan mitään vikaa. Häpeäni alkoi murtua. Aloin kyseenalaistaa kuvitelman siitä, että vika olisi minussa eikä ympäröivässä maailmassa.

Unettomuuteni tausta löytyi menneisyydestäni. Kymmenenvuotiaana todistin liikenneonnettomuutta, jossa samanikäinen ystäväni kuoli tapaturmaisesti. Se jätti minuun trauman, jonka käsittelyyn en ollut koskaan saanut apua. Hermostoni oli ollut herkistynyt siitä lähtien.

Uuden työpaikkani työterveyslääkäriltä pääsin traumaterapiaan käsittelemään lapsuuteni kokemusta. Pikkuhiljaa aloin voida paremmin ja ymmärtää itseäni.

Luin paljon unettomuutta käsittelevää kirjallisuutta ja pääsin nettiterapiaan. Sain sen tarjoamista menetelmistä ja harjoituksista apua. Uniklinikan tutkimuksista sain tietoa nukkumisestani ja hermostostani. Siellä selvisi, että olen herkkäuninen eli uneni häiriintyy helposti. Kun talvisin kelloja siirretään ja aamun valo katoaa, unirytmini viivästyy. Minun täytyy hyväksyä se ja rakentaa päivän rytmini erilaiseksi.

Psykofyysisessä fysioterapiassa opin mahtavia keinoja, joilla voin rauhoittaa hermostoani. Myös mindfulness-harjoitukset auttoivat minua rentoutumaan. Joskus turvauduin niihin yölläkin, jos heräsin kesken unieni.

Minusta tuli entistä myötätuntoisempi itseäni kohtaan. Opin olemaan kiitollinen pienistäkin unenpätkistä. Iloitsin, kun heräsin aamulla viiden tunnin yöunien jälkeen. Olin sittenkin nukahtanut! Sain energiaa siitä sen sijaan, että olisin tarkkaillut, miten väsynyt ja uupunut olin.

Johanna Kivinen asuu Helsingissä ja työskentelee yrittäjänä. Sen ansiosta hän voi määrätä työajoistaan itse. ”Arjen joustavuus on minulle tärkeää. Se vaikuttaa suoraan hyvinvointiini.”

Huono nukkuja olen edelleen ajoittain – kroonisesti uniongelmainen, mutta olen hyväksynyt sen. Välillä heräilen öisin tai nukun vähemmän, mutta entä sitten. Olen löytänyt asian kanssa rauhan.

En stressaannu enää kellojen siirtelystä. Annan itselleni aikaa katsoa ja seurata, mitä minussa tapahtuu ja kuinka nopeasti sopeudun muutokseen.

Tärkein untani varjeleva konkreettinen asia on pimennysverho. Lisäksi tarvitsen aamuvaloa, joten pimeinä vuodenaikoina käytän aamuisin kirkasvalolamppua.

Tuntia ennen nukkumaanmenoa en voi tehdä mitään, mikä aktivoisi hermostoani: töitä tai viesteihin vastailuja. Jos jokin asia jää työpäivän jälkeen kesken, pohdin etukäteen ajankohdan, jolloin hoidan sen loppuun enkä jätä sitä roikkumaan tekemättömänä ilmaan.

Olen opetellut, ettei jokaiseen sähköpostiin tarvitse vastata heti. Teen sen mitä pystyn työpäivän aikana. Kaikkeen ei tarvitse reagoida heti unien tai terveyden kustannuksella.

Illat pyhitän avopuolisolleni, ystävilleni ja harrastuksilleni. Liikuntaa en harrasta iltakahdeksan jälkeen – jos se jostain syystä venyy myöhempään, menen suosiolla nukkumaan ainakin tuntia myöhemmin.

Kun uni ei tule, olen itselleni armollinen. Totean, että tällainen tilanne nyt on. Saatan kuunnella äänikirjaa tai lukea sen sijaan että pyörisin tuskaisena sängyssäni.

Vuosi vuodelta minusta on tullut parempi nukkuja. Mitä vähemmän asetan unelleni paineita, sitä paremmin yöni sujuu. Jos valvon, tiedostan sen olevan normaalia. Kaikilla on joskus unettomia tai huonosti nukuttuja öitä.

Jos alan huolestua nukkumisestani, olen oppinut löytämään erilaisia näkökulmia. Tiedän, että pahinta on pelätä sitä, ettei selviä seuraavasta päivästä ja alittaa taas rimansa.

Oivallukseni ja kokemukseni innostivat minut opiskelemaan lyhytterapeutiksi ja univalmentajaksi. Ryhdyin alan yrittäjäksi viisi vuotta sitten. Teen myös työhyvinvoinnin konsultointeja.

Univaikeuksista kärsiviä asiakkaitani yhdistää kiivastahtinen arki. Nopea tempo aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. Kun uni alkaa arjen hektisyyden vuoksi kärsiä, vikoja etsitään ensisijaisesti itsestä. Mitä teen väärin, mikä minua vaivaa?

Yrittäjyys on tuonut elämääni vapautta ja rentoutta. Voin itse valita työaikani ja joustaa niissä tarvittaessa. Pimeinä vuodenaikoina aloitan työnteon myöhemmin ja valvon pidempään.

Kunnioitan vuorokausirytmiäni eri tavalla kuin ennen enkä yritä pakottaa itseäni muuhun. Minun ei tarvitse enää elää aamuvirkkujen maailmassa.