Iäkkäät puut ovat monimuotoisuuden kannalta erityisen arvokkaita, sillä niissä on onkaloita, kuolleita oksia ja haaroja, kääpiä sekä rungolla kasvavia jäkäliä ja sammalia. Niissä elää monia juuri niihin erikoistuneita lajeja.

Pihapuina ne ovat korvaamattomia ja luonteikkaita – jokaisella on oma elämänkaarensa ja historiansa. Koska huonokuntoisia puita ei juuri näe puistoissa eikä talousmetsissä, nykyihmisellä saattaa olla kuva, että kauniin pihapuun tulee olla suorarunkoinen ja virheetön.

Etenkin remontoidessa moottorisaha saattaakin päristä vauhdikkaasti, mutta puuston karsinnassa kannattaa olla harkitseva ja kysyä myös seuraavan sukupolven mielipidettä. Mökin puut voivat olla rakkaita sukupolvelta toiselle, eikä vastaavaa puuta saa tilalle millään rahalla.

Lahottajasienet ovat erilaisia, ja osa niistä lahottaa puuta hitaasti. Turvallisuuden kannalta ratkaisevaa on lahon laajuus ja sijainti puussa sekä haarojen repeytymisvaara. Rakennuksen lähellä riskejä kannattaa toki välttää.

Jos puu on ympäristölle arvokas, apuun voi pyytää arboristin. Oikea hoito voi pidentää tuntuvasti puun elinikää. Ammattitaitoisten puunhoitajien yhteystiedot löytyvät Suomen puunhoidon ystävät -yhdistyksen kotisivuilta.

Yksi tontti ei yleensä yksinään pysty ylläpitämään tietyn lajin elinvoimaista kantaa, jos ympärillä on vain voimallisesti hoidettua talousmetsää.

Mökkitontit sijaitsevat kuitenkin usein rannassa, ja rantavyöhykkeitä hoidetaan keskimäärin muita metsiä vähemmän. Yhdessä tontit muodostavat todella merkittävän ja arvokkaan pienten luontoalueiden verkoston. Pienenkin alueen puustolla on siis väliä.

Vanhat jalot lehtipuut, kuten metsälehmus, vaahtera, tammi, saarni ja kynä- ja vuorijalava. Ne ovat meillä harvinaisia, joten jokaisella järeällä yksittäispuullakin on merkitystä. Kullakin puulla elää paljon niihin erikoistunutta lajistoa: mykorritsasieniä, päällysvieraita, lehtien syöjiä ja lahopuuta vaativia lajeja.

Boreaalisista lehtipuista haapa, raita, pihlaja, tuomi ja tervaleppä ovat meillä melko vähälukuisia ja siksi tärkeitä luonnossa niin kasvavina puina kuin lahopuunakin. Esimerkiksi raihnaisissa raidoissa lisääntyvät muun muassa isokokoiset myskijäärät, joilla on pitkät sarvet ja hieno kullanvihreä väritys.

Kukkivat puut, kuten raita, pihlaja ja tuomi, hyödyttävät myös pölyttäjiä, joiden kannat vaikuttavat niin mökkitontin marjapensaiden kuin lähimetsän mustikoidenkin pölyttymiseen ja marjasatoon.

Lahoa puuainesta on elävien puiden onkaloissa ja kuivissa oksissa sekä kaatuneissa ja pystyyn kuolleissa puissa. Kelottuneita puita kannattaakin säästää mahdollisuuksien mukaan.

Puun kaatamisen voi korvata katkaisemalla sen rungon tekopökkelöksi 2–5 metrin korkeudelta. Myös tiheää metsikköä voi harventaa katkomalla osan puista pökkelöiksi. Muutama kirveenisku runkoon nopeuttaa lahoamista. Osan kaadetuista rungoista voi jättää maapuuksi lahoamaan.

Lahopuuta ja varsinkin lahoa lehtipuuta on vähän metsissä, mistä kärsivät esimerkiksi tiaiset. Läpimitaltaan vain kymmensenttinen lahopökkelö voi tarjota pesäpaikan esimerkiksi uhanalaistuneelle hömötiaiselle.

Pökkelöt hyödyttävät myös monia lahopuusta riippuvaisia hyönteisiä. Etenkin valoisassa paikassa pökkelö voi elättää todellista hyönteiskirjoa, joka tarjoaa kiehtovaa seurattavaa. Ensimmäisenä paikalle saapuvat kukkajäärät, jumit ja monet muut lahopuukovakuoriaiset. Niiden käytävissä pesivät erakkomehiläiset ja petopistiäiset. Pistiäisten käytävissä elää pesäloisina muun muassa kultapistiäisiä.

Ohuella ja jämerällä puulla elelee erilaisia lajeja. Pöllejä kannattaa jättää maahan pötkölleen, jolloin ne lahoavat pitkään tarjoten elinpaikkoja monille lajeille. Rungot sopivat myös rakenteisiin, kuten kasviryhmien rajaamiseen ja rinteen pengertämiseen. Puun upottaminen maahan voi kuitenkin haitata joidenkin eliölajien mahdollisuuksia hyödyntää puuainesta. Oksia ja risuja on suositeltavaa kerätä kasoiksi tai risuaidaksi tolppien väliin. Aita toimii samalla sekä hyönteishotellina että näkösuojana.

Puiden hoidossa ennakointi on hyödyksi. Väärään suuntaan kasvava oksa kannattaa poistaa tai lyhentää oksanhaaran yläpuolelta mahdollisimman pienenä. Näin runkoon tai oksaan jää pieni haavapinta, joka umpeutuu nopeasti. Haavanhoitoaineita ei tarvita. Tärkeintä on sahata oksa niin, että runkoon jää pieni kohouma eli oksakaulus, josta kasvaa haavapinnan peitoksi kallussolukko.

Puun juuristo levittäytyy ainakin pari metriä sen latvusta laajemmalle. Jos mahdollista, tämä alue olisi parasta rauhoittaa kaivamiselta. Tärkeintä on välttää etenkin paksujen juurten vioittumista, joka altistaa puun lahottajasienille.

Kaiva puun läheisyydessä lapiolla ja siisti katkenneet juuret, jotta niihin jää mahdollisimman sileät ja pienet haavapinnat. Ne paranevat repaleisia vaurioita nopeammin.

Isolle alueelle voi tuoda yhdellä kertaa täyttömaata vain 5–10 senttiä ilman, että juuriston hapensaanti vaarantuu. Mänty kestää korkeintaan 15 sentin multalisän. Jos multaa pitää lisätä enemmän, yksittäiset kohopenkit kukille ovat täyttömaata parempi ratkaisu.

Ei, etenkin muovista valmistettuja suodatin- ja maanrakennuskankaita kannattaa välttää. Esimerkiksi polypropeenista valmistetut kankaat ovat muovia, joka hajoaa maassa ajan mittaan mikromuoviksi ja voi kulkeutua vesistöön.

Kosteutta keräävä kangas voi olla haitallinen myös puulle. Katteen alla juuristosta voi kasvaa pinnallinen, jolloin puu voi kärsiä niin pakkasvauroista kuin kuivuudestakin.

Jätä lehdet ja muu eloperäinen aines maatumaan puun alustalle, jolloin maaperäeliöstölle riittää hajotettavaa. Näin ravinteita vapautuu vähitellen kasvien käyttöön ja maaperä saa elävyyttä sekä hyvän rakenteen. Lisäksi katekerros suojaa maata eroosiolta vähentäen ravinteiden ja maa-aineksen huuhtoutumista.

Eloperäinen aines hyödyttää myös sienijuuria, jotka auttavat kasvia ravinteiden- ja vedenotossa. Sienijuuren eli mykorritsan ansiota onkin luonnonvaraisten puiden pärjääminen karussa metsämaassamme. Niillä on iso merkitys myös puiden terveydelle.

Asiantuntija: tutkija Juha Siitonen, Luonnonvarakeskus (Luke)