Avotakka

Pieni mutta sisukas – Kumelan lasitehtaan historia on täynnä dramaattisia käänteitä sotavangeista öljykriisiin

Pieni mutta sisukas – Kumelan lasitehtaan historia on täynnä dramaattisia käänteitä sotavangeista öljykriisiin
Kumelan lasitehdas sai alkunsa muutama vuosi ennen talvisodan syttymistä. Perheyrityksen vuosikymmenet olivat täynnä värikkäitä tapahtumia. Isojen kilpailijoiden varjossa syntyi persoonallista käyttölasia, joka näyttää nyt raikkaammalta kuin koskaan.

Täydessä lastissa oleva kuorma-auto kaartaa Riihimäellä Kumelan pienen lasimaalaamon eteen ja tööttää saapumisen merkiksi. On toukokuun lopun ilta 1937 ja talvisotaan on kaksi ja puoli vuotta. Lasti puretaan autosta rivakasti. Painavat, raakalasia täynnä olevat puulaatikot pinotaan maalaamon kivijalan varastoon. Kellarihuone, tuleva työväen pommisuoja, alkaa olla ääriään myöten täynnä.

Ryttylän lasitehtaalta on viikon ajan rahdattu yötä päivää lasia Kumelan maalaamoon, koska nyt on kiire. Kun toukokuu vaihtuu kesäkuuksi, Ryttylän tehdas saa uuden omistajan, eikä sen jälkeen Kumelaan tipu enää kipon kippoa. Kumelan nuoret lasinkoristelijaveljekset Toivo, Ilmari ja Oiva tietävät, että jäljellä on yksi vaihtoehto: oma lasitehdas.

Millaiset elämän pyörteet johtivat kuorma-autoralliin Ryttylästä Kumelaan? Miten riihimäkeläisveljekset päätyivät tehtailijoiksi, vaikka eivät sellaisesta edes haaveilleet? Tarina alkoi liki 30 vuotta aiemmin, kun veljesten isä, karhulalainen lasinpuhaltaja Kalle Kumén sai pestin juuri perustetusta Riihimäen Lasista. Kontrahtiin kuului oma perunamaa. Se oli iso asia seitsenlapsiselle perheelle. Elanto oli tiukassa.

Kumelan perustajaveljekset vasemmalta Oiva, Toivo ja Ilmari Kumela 1940-luvun lopussa. Ilmari sanoi kuulemma kerran: ”Se hyvä puoli lasitehtailijuudessa on, että lasi menee rikki ja sitä tarvitaan lisää."

Kuménin (Kumela vuodesta 1935) perheen keskimmäiset lapset Toivo, Ilmari ja Oiva pestautuivat jo varhain Riihimäen Lasille hommiin. Toivosta tuli lasikaivertaja, Oivasta ja Ilmarista lasimaalareita.

Kun Kalle-isä vuonna 1932 kuoli, Toivo otti lopputilin ja perusti yhden miehen lasijalostamon kotitalon yläkertaan. Pihasaunaan muurattiin polttouuni maalatulle lasille. Liikeideana oli ostaa eri tehtailta raakalasia, koristella se sitten kaivertaen, hioen tai maalaten ja myydä voitolla eteenpäin. Koristeltu lasi oli muotia, ja Toivon tuotteet vietiin lähes käsistä. Pian myös Ilmari ja Oiva jättivät palkkatyönsä ja siirtyivät Toivolle hommiin.

Ilmari oli erityisen lahjakas maalari. Hänen metsästys- ja kalastusaiheisin kuvin koristelemistaan karahveista tuli hittituote.

Kun lasijalostamon tilat kävivät ahtaiksi, veljekset rakennuttivat pienen, kaksikerroksisen maalaamon kivenheiton päähän. Työntekijöitä oli seitsemän.

Talouslasihinnastoon vuonna 1956 on ikuistettu Riihimäellä sijainneet tehdasrakennukset. Ne purettiin pian tehtaan lakkauttamisen jälkeen.
Puhaltajamestari Sulo Grönberg valmistaa suunnittelija Maija Carlsonin valkojuovamaljaa 1950-luvun alussa.
Puristelasisia maustepurnukoita on valmistettu 1960-luvun lopussa.

Sotien alla suomalaista lasiteollisuutta hallitsi kaksi suuryhtiötä, Riihimäen Lasi ja A. Ahlström. Ne katsoivat karsaasti Kumelan varsin vaatimatonta mutta menestyvää bisnestä. Suuryritykset kielsivät kauppiaita ottamasta veljeksiltä koristelasia myyntiin. Kielto ei tehonnut.

Seuraavaksi mahtiyhtiöt painostivat muita lasitehtaita. Niitä vaadittiin lopettamaan raakalasin myynti Kumelaan. Tämä keino tepsi. Tehdas toisensa jälkeen käänsi selkänsä veljeksille. Saartorengas veljesten päänmenoksi kiristyi. Lopulta enää Ryttylän lasitehdas uskalsi toimittaa lasia Kumelaan. Sitten Riihimäen Lasi osti sen.

Vaikka Ryttylästä rahdattiin juuri ennen omistajanvaihdosta Kumelaan kuorma-autolasteittain raakalasia, se ei riittänyt muutamaa kuukautta pidemmälle. Suin surminkaan miehet eivät halunneet palata hattu kourassa entisen työnantajansa Riihimäen Lasin, nykyisen kiusaajan, leipiin.

Kolmelle lasinkoristelijaveljekselle jäi vaihtoehto, jota he olivat vältelleet viimeiseen asti. Lasitehtailijoiksi ryhtyminen oli pelottava hyppy tuntemattomaan. Toivo, Ilmari ja Oiva olivat köyhiä, kansakoulun käyneitä nuorukaisia. Heillä ei ollut pääomaa eikä kokemusta lasin valmistuksesta.

Kaiken lisäksi suuret lasiyhtiöt jatkoivat uhkailuaan. Kautta rantain ne antoivat ymmärtää, että tulisivat vaikeuttamaan kaikin tavoin mahdollisen uuden tehtaan raaka-aineiden ja ammattityövoiman saantia.

Paineet olivat suuret, mutta kuin ihmeen kaupalla jo samana syksynä 1937 tehtaan uusi hyttirakennus oli valmis, ja se suolsi täyttä päätä lasia. Juomalasien, pullojen, maljakoiden ja tarjoilumaljojen mallit olivat pääosin klassisia tai muiden tehtaiden tuotannosta muokattuja. Lasia koristeltiin runsaasti maalaamalla tai hiomalla. Kumelan lasitehdas oli syntynyt.

Opaalilasisen maljan kirkkaan värin kehitti Jukka Kumela osana kemian insinöörin diplomityötään Teknillisessä korkeakoulussa. Värillinen lasimassa on kahden kirkkaan lasikerroksen välissä. Maljaa on valmistettu 1970-luvulta 1980-luvulle.
Modernistinen kaadin on 1960-luvulta. Sen suunnittelija on Sirkku Kumela.
Kumela valmisti Pentti Sarpanevan suunnittelemia lasiesineitä yhteistyössä Turun Hopean kanssa 1960-luvun lopulta 1980-luvulle asti.
Muhkea boolikannu laseineen edustaa Sirkku Kumelan 1960-lukua.

Veljekset eivät olisi päässeet näin pitkälle ilman salaista apua. Moni Kalle-isävainaan vanha työtoveri Riihimäen Lasilta kiiruhti vaivihkaa neuvomaan ja auttamaan nuoria veljeksiä. Näitä miehiä Toivo, Oiva ja Ilmari muistivat lämpimästi lopun ikänsä.

Oma lasitehdas pystyyn lähes salaa ja tyhjästä. Luulisi, että siinä oli haastetta kylliksi. Ei ollut. Syttyi talvisota. Kaikki Kumelan tehtaan miehet vormupojista johtajiin joutuivat rintamalle. Lasinteko pysähtyi.

Kaikki muut maamme lasitehtaat pystyivät ylläpitämään tuotantoaan sotien ajan. Heidän ammattimiehiään vapautettiin asepalveluksesta lasinvalmistukseen. Kumelan tehtaalta tämä jostain syystä evättiin.

Veljekset hakivat venäläisiä sotavankeja Kumelaan töihin.

Veljesten uutta tehdasta uhkasi jo vararikko, kun he jatkosodan aikana keksivät huiman ratkaisun. He hakivat vankileireiltä venäläisiä sotavankeja, jotka olivat lasiammattilaisia, töihin Kumelaan. Näiden 19 sotavangin avulla lähes kaksi ja puoli vuotta seissyt tehdas saatiin jälleen käyntiin.

Järjestely oli onnenpotku paitsi Kumelan tehtaalle myös sotavangeille. Miehistä pidettiin hyvää huolta. Heille nikkaroitiin laverit konttorin vintille. Päivittäin tarjottiin aamupala ja kaksi lämmintä ateriaa. Vanhoista tilikirjoista näkyy, että vangeille ostettiin muun muassa parranajovälineitä, hammastahnaa ja mandoliininkieliä.

Venäläismiehet olivat kovia laulamaan, ja iltaisin he viettivät aikaa lasihytin lämmössä musisoiden ja shakkia pelaten. Inkeriläinen Pekka-vanki osasi suomea. Hän kävi tehtaan laskuun 33 kertaa elokuvissa ja referoi näkemänsä filmit muille vangeille.

Sodan aikana Kumela valmisti talouslasia, lamppuja ja lääkepulloja. Kaikki tehty lasi meni kaupaksi. Tuli tehtaalle sellaisiakin kirjeitä, joissa oli seteleitä ja kirjoitettu lappu: ”lähettäkää mitä vain teillä on”.

Vangit työskentelivät Kumelan tehtaalla kaksi ja puoli vuotta. Kun heidät jatkosodan jälkeen marraskuussa 1944 piti palauttaa Venäjälle, kukaan ei halunnut lähteä. Miehet piti väkisin työntää junaan. Kumelan väki yritti puhua vankien puolesta, turhaan.

Erikorkuisten Sirkku Kumelan suunnittelemien kynttilänjalkojen sarja oli myyntimenestys.
Ilmari Kumelan maalaamat pullo ja snapsilasit ovat alkutuotantoa 1930-luvulta. Maalaus peitti lasimassan huonolaatuisuudesta johtuvat virheet.
Sirkku Kumelan 1960-luvun lopun keksipurkeissa on kansi, jonka voi kääntää tarjoilualustaksi. Purkkeja on kolmea kokoa, ja niitä on tehty vain kirkkaasta lasista.

Rauhan palattua Kumelassa herättiin huomaamaan, että modernit tuulet puhaltavat ja lasimalliston oli nuorruttava. Suuret lasitehtaat panostivat täyttä päätä designiin, palkkasivat nimekkäitä muotoilijoita ja tekivät lasista taidetta.

Kumelassa ongelma oli, että uudistuminen maksoi. Perheyhtiössä katsottiin, ettei pienellä firmalla ollut varaa suuriin taiteilijoihin ja heidän yltiöpäisiin ideoihinsa. Kaiken olisi mentävä kaupaksi tai hukka perisi.

Ratkaisu löytyi hyvin läheltä. Ilmari Kumelan Sirkku-tytär (s. 1933) oli taiteellisesti lahjakas, ja hänestä alettiin koulia tehtaalle muotoilijaa. Sirkku kouluttautui keraamikoksi. Se oli lähinnä lasimuotoilua, jota ei vielä tuolloin opetettu Suomessa.

Vuonna 1955 Sirkku Kumela-Lehtosesta tuli tehtaan ainoa vakituinen muotoilija. Hän raivasi ateljeekseen konttorin vintin – saman, jossa venäläisvangit kymmenkunta vuotta aiemmin olivat yöpyneet. Heistä muistutti vielä painava salpa ovessa.

Sirkku suunnitteli vuosien varrella satoja käyttölasimalleja. Hänen tavaramerkkejään olivat esineiden käytännöllisyys, eleetön kauneus – ja usein pulleanpyöreät muodot.

Sirkku ei haikaillut tekemään taidetta. Hän tunsi olevansa perheenäitinä oikealla paikalla talouslasin suunnittelijana. Kotoa tuli ideoita, ja siellä saattoi testata suunnitelmien toimivuutta. Jos lasi-ideat olivat liian lennokkaita, hänet vedettiin oitis maan pinnalle. ”Pienellä tehtaalla ei ole varaa humpuukiin”, patruunaveljekset totesivat. Eikä ilmeisesti asianmukaiseen työkorvaukseen, sillä Sirkku sai alimman palkkaluokan konttoristin palkkaa. Tulot kasvoivat vasta, kun Sirkku vaati provisiota myydyistä tuotteista opiskelutoverinsa Oiva Toikan kannustamana.

Armando Jacobino on muotoillut Pupunsa punttelissa ja kuulannut sen lopuksi. Hevosveistoksen hän on nyppinyt muotoonsa. Jacobino toimi tehtaan puhaltajana vuoteen 1970 asti.
Viinapossuja on puhallettu hyttityönä useissa eri väreissä. Possut olivat kuvastossa vuosina 1955–68 ja myöhemmin Humppilan kuvastossa 1977.

Tehdas palkkasi myös freelancer-suunnittelijoita. Ensimmäisten joukossa oli keraamikko Maija Carlson, jonka valkojuovaesineiksi kutsuttuja suosittuja maljoja valmistettiin vuosikaudet. Maija oli tyylikäs helsinkiläisrouva. Lasihytin miehet olivat häneen ihastuneita ja pukivat aina parempaa päälle, kun tiesivät Maijan tulevan käymään tehtaalla.

Italialaissyntyinen lasinpuhaltaja Armando Jacobino tuli Kumelaan 1959. Hänen on sanottu tuoneen lasikoriste-eläimet Suomen lasiteollisuuteen. Jacobino loihti muun muassa hevosia ja joutsenia sulasta lasimassasta salamannopealla nyppimistekniikalla.

1960-luvulla muun muassa sisustussuunnittelija Olavi Ruottinen suunnitteli Kumelalle ajattomat pinottavat puristelasiviilikupit. Korutaiteilija Jan Salakari yhdisti lasiin kuparia ja tuohta, ja Suomen Matkailuyhdistys teetti näitä esineitä matkamuistoiksi. Kuuluisamman Timon isoveli Pentti Sarpaneva suunnitteli kultasepänliikkeiden tarpeisiin malleja, joihin yhdistettiin metallikoriste.

Tehtaan tunnetuimmat esineet 1970-luvulla olivat muotoilija Kaj Blomqvistin pintakuvioidut, paksulasiset maljat ja maljakot.

Tuotteita mainostettiin vain satunnaisesti. Ulospäin tehdas oli muutenkin näkymätön. Paikkakunnan oma sanomalehti vaikeni Kumelasta ja sen asioista. Riihimäen Sanomat ei julkaissut ainoatakaan Kumelan tehdasta koskevaa uutista pitkälle 1960-luvulle saakka. Syy lienee ollut se, että lehden omisti sama suku, joka omisti Riihimäen lasitehtaan.

Kumela oli vanhan ajan tehdasyhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa. Lapset leikkivät suurena laumana, ja aikuiset kuluttivat vapaa-aikaa tehtaan kymmenissä kerhoissa. Oli akrobatiaa ja balettia, vesi- ja pesäpalloa, shakkikerhoa ja puulaakikisoja.

Oma puhallinorkesteri juhlisti merkkipäiviä ja yhteisiä pikkujouluja. Lapsille järjestettiin hiihtokisat ja laskiaisriehat – ja pulkkamäkeen kiipesivät myös johtajaveljekset.

Sirkku Kumela suunnitteli runsaasti käyttölasia, jota ei nimetty. Kynttilänjalan hän suunnitteli alun perin omiin häihinsä vuonna 1957. Myös tummanvioletti kolpakko edustaa 50-lukua. Sitä on valmistettu lisäksi vihreänä ja punaisena.

Tehdas selvisi monesta haasteesta, kuten suurempiensa puristuksesta ja sota-aikojen vaikeuksista, mutta 1970-luvun kansainvälisen politiikan myllerrykset koituivat perheyhtiön kohtaloksi. Maailmanlaajuinen öljykriisi teki energiaa vaativasta lasinvalmistuksesta huippukallista. EEC:n kanssa solmittu vapaakauppasopimus päästi ulkomaisen halvan lasin Suomeen.

Kumelan suku joutui myymään tehtaansa Humppilan lasitehtaalle vuonna 1976. Uuden omistajan komennossa tuotanto Kumelassa jatkui, mutta koko ajan hiipuen, vuoteen 1985 saakka. Silloin tehdas rakennuksineen purettiin maan tasalle. Tilalle nousi rivitaloasuntoalue.

Kumelan lasitehtaasta on Riihimäellä jäljellä enää kaupunginosan nimi – ja paikkotiiliä paikkakunnalla sijaitsevan Suomen Lasimuseon korkeassa piipussa.

Jutun kirjoittaja Satu-Lotta Peltola on Sirkku Kumela-Lehtosen tytär: ”Elin onnellisen lapsuuden Kumelan tehdasmiljöössä. Monien muualla viettämieni vuosien jälkeen, 1987, muutin takaisin Riihimäelle, isoisäni Ilmari Kumelan rakennuttamaan kotitaloon. Eräänä kesäpäivänä 5-vuotias poikani pöllähti sisälle silmät säkenöiden, taskut täynnä multaisia lasikökkäreitä. ’Ette ikinä usko’, hän kailotti, ’täällä on joskus ollut lasitehdas!’”

Kuvat: Kumelan suvun arkisto, Suomen lasimuseo

Julkaistu: 13.7.2020
Kommentoi »