Vanhat haavat kurkottavat kohti korkeuksia helsinkiläisen 1960-luvun tornitalon edustalla. Puunlatvojen tasalla on sisustusliikkeessä myyjänä työskentelevän Minna Soisalon koti. Olohuoneen suurista ikkunoista avautuu puistomaisema yli kattojen. Kirkonkellojen kumu kantautuu avoimesta ikkunasta kuin korostaen levollista tunnelmaa.

Neliöitä on vain 41, mutta avoimen pohjakaavan ansiosta tila tuntuu paljon isommalta. Olo- ja makuuhuoneen väliset alkuperäiset liukuovet ovat enimmäkseen auki. Näin valo virtaa ja katse kiertää vapaasti.

Monin verroin isommasta entisestä kodista Minna toi vuosi sitten vain rakkaimmat esineensä. Tässä valossa ja taiteilijavanhempien teoksien, viherkasvien ja taidekirjojen ympäröimänä Minnalla on hyvä olla.

On tärkeää, että kotona on kaunista. Sekaista voi olla muttei koskaan likaista eikä rumaa.

turvaa ja paikkaa, jossa voin hyvin ja jonne kutsun perheeni ja ystäväni voimaan hyvin kanssani. Vaikka asun yksin, kotini on myös rakkaitteni koti. Lapseni, lapsenlapseni ja ystäväni voivat aina tulla luokseni. Rakastan juhlien järjestämistä ja kutsun usein läheiseni luokseni syömään. Suuri, jatkettava ruokapöytä ja mukavat ruokapöydän tuolit ovat tärkeimmät huonekaluni. Kun pöydällä on iso soppakattila ja sen ympärillä suuri joukko ihmisiä, ollaan perusasioiden äärellä.

minne vain. Jopa kolmen kuukauden putkiremonttievakkoon otin mukaani kaikki taideteokseni ja rakkaimmat esineeni. Vuorokauden kuluttua taulut olivat jo seinillä ja viherkasvit paikoillaan. Kun ystäväni tulivat kylään, he hämmästelivät tapaani tehdä paikasta kuin paikasta hetkessä koti. Viihtyisyys ja kodikkuus ovat minulle todella tärkeitä. Olen tietämättäni ollut hyggetyyppi, jo kauan ennen kuin hyggestä alettiin puhua. On tärkeää, että kotona on kaunista. Sekaista voi olla muttei koskaan likaista eikä rumaa.

tasapainoilen runsauden ja pelkistämisen välillä. Viime vuosina olen entistä kirkkaammin ymmärtänyt, että kauneudenkaipuu on kuvataiteilijaäitini peruja. Lapsuudenkotini oli tyypillinen taiteilijakoti: täynnä kuvataidetta ja kirjoja, jotka ruokkivat luovuuttani. Se oli lapselle ihana ympäristö kasvaa. Äitini Liisa Soisalo oli kuvataiteilija ja kuvaamataidonopettaja, jonka sisustustyyli oli todella runsas.

Tunnistan itsessäni tarpeen rönsyilyyn mutta viehätyn myös minimalismista. Niiden välimaastosta löytyy itselleni sopiva tyyli. Äitini oli laatutietoinen ja luova sisustaja. Koska hän ei voinut laittaa sisustamiseen paljon rahaa, hän teki löytöjä kirpputoreilta. Hänen ansiostaan kirpputorisilmäni harjaantui ja opin arvostamaan designia varhain. Ostelin esimerkiksi vanhoja Paavo Tynellin ja Lisa Johansson-Papen valaisimia kauan, ennen kuin niistä tuli suosittuja ja niiden hinnat kohosivat pilviin.

Vaikka tykkään vintage-esineistä, en missään nimessä halua tyylipuhdasta vintagekotia. Kerroksellisuus on minulle tärkeää, ja tykkään sekoittaa eri aikakausien esineitä keskenään.

että käyn harrastuksenani kuvataidekoulua. Käyn kerran viikossa opiskelemassa Hera-kuvataidekoulussa elävän mallin piirtämistä ja maalaamista. Kotonani on siellä täällä keskeneräisiä öljyväritöitäni, ja haaveilen, että ehtisin maalata kotona nykyistä enemmän. Olen piirtänyt koko ikäni ja parikymppisenä työskentelin joitakin vuosia mainospiirtäjänä.

Asuin aiemmin suuressa talossa, jonka valtava puutarha vei suuren osan vapaa-ajastani. Kun muutin tänne ja piha vaihtui yhden neliön parvekkeeseen, oivalsin, että nyt oli oikea hetki opetella jokin uusi taito. Maalatessani en ajattele mitään muuta. Uppoudun täysin omaan kuplaani, koska se vaatii kaiken keskittymiseni.

ovat nauhamaiset isot ikkunat ja se, että tilat ovat yhteydessä toisiinsa. Talon suunnitteli 1950-luvun lopussa arkkitehti Olavi Terho. Pidän hänen kädenjäljessään myös tietystä loftmaisuudesta, siitä että asunnon konstruktio on näkyvissä. Asunnossa ei ole turhanpäiväisiä listoja ja kantavat rakenteet on jätetty kauniisti näkyviin. Remontissa olisin halunnut eroon myös jalkalistoista, mutta budjettisyistä se hanke saa odottaa.

että tänne muuttaessani karsin tavaroitani huomattavasti. En ole konmarittaja mutta kannatan ajatusta siitä, että sellaisista esineistä, jotka eivät tuota iloa ja joita vain raahaa mukanaan, pitää päästä eroon. Kun tavaraa on kohtuullisesti ja kaikella on paikkansa, on koti paljon helpompi pitää siistinä.

ovat taideteokset, joihin kaikkiin liittyy jokin tarina. Myös äidin perintötuolit eli Hans J. Wegnerin Wishbone-tuolit ovat minulle erityisen tärkeitä. Kutsun tuoleja äidin perintötuoleiksi, koska ostin ne perintörahoillani. Olin pitkään haaveillut näistä maailman kauneimmista tuoleista, mutta ilman perintöä en olisi koskaan voinut saada niitä omakseni. Ensin ajattelin hankkia tuoleja vain kaksi, mutta silloinen esimieheni kannusti minua ostamaan kerralla kuusi. Perusteeksi hän leikkimielisesti esitti, että näin jokainen lapseni perisi aikanaan kaksi tuolia. Tuolit muistuttavat minua äidistäni joka päivä, ja minusta on ihanaa istua niissä. Iloitsen siitä, miten mukavat ne ovat ja miltä käsinojan puu tuntuu, kun otan siitä kiinni.