Kevään kukat puskevat maasta heti lumien sulettua. Ensimmäisenä kukkansa avaavat lumikellot ja krookukset, joita seuraavat narsissit, laukat sekä helmililjat.

Suomalaisten rakastama sinivuokko ei välttämättä viihdy puutarhassa. Mutta ei hätää, avuksemme rientävät kevättähdet. Niiden kellomaiset kukat avautuvat ylöspäin ja katsovat meitä suoraan silmiin.

Kevättähdet luettiin aiemmin omaksi suvukseen (Chionodoxa), mutta nykyään ne kuuluvat samaan sukuun kuin sinililjat (Scilla). Kevättähdet kukkivat huhti–toukokuussa.

Kukan keskusta on lajista riippuen enemmän tai vähemmän valkoinen, mutta kokonaisvaikutelma on sininen. Värisävyissä on eroa samaan tapaan kuin sinivuokollakin. Kevättähdet sopivat puiden ja pensaiden juurelle, metsäpuutarhaan, kivikkopuutarhaan ja jopa nurmikolle. Ne leviävät sivusipuleista ja siemenistä.

Keltakukkaiset käenrieskat (Gagea) ovat Suomessa luonnonvaraisia lehtokasveja. Ne ovat päätyneet ihmisen toimesta myös puistoihin ja puutarhoihin. Käenrieskat aloittavat kukintansa toukokuun alussa.

Ne sopivat helppohoitoiseen luonnonmukaisen puutarhaan, missä ne saavat vapaasti levitä ja missä lehtiä ei haravoida syksyisin. Näistä pikkuruisista sipulikukista ei ole mitään vaaraa muille puutarhakasveille, vaikka ne kuinka leviäisivät. Kukittuaan ne kuihtuvat nopeasti.

Luonnontilaisessa paikassa käenrieskat lisääntyvät tehokkaasti siemenistä ja sivusipuleista. Laajana kasvustona ne muodostavat näyttävän keltaisen maton.

Sahramien (Crocus) sukuun kuuluu reilut 80 lajia. Lajikkeita on vielä enemmän. Suurin osa niistä on kulta- ja kevätsahrameita. Sahramit eli krookukset ovat puutarhan ensimmäisiä ja viimeisiä kukkijoita, sillä osa lajeista kukkii varhain keväällä, osa syksyllä. Syksyllä kukkivat sahramit muistuttavat myrkkyliljoja. Sahramin kukassa on kolme hedettä, myrkkyliljalla kuusi.

Myyrät ja hiiret herkuttelevat valitettavan usein sahramien mukuloilla. Kannattaa istuttaa aluksi vain muutamia ryhmiä kokeeksi ja katsoa, miten käy. Sahramit lisääntyvät sivumukuloista ja ajan myötä myös siemenistä. Ne sopivat kukkaryhmiin, kivikkopuutarhaan, nurmikolle ja seinustalle.

Maustesahramin (Crocus sativus) emikukista saadaan kallisarvoista maustetta. Valitettavasti maustesahrami ei kestä Suomen talvea.

Idänsinililjan (Scilla siberica) kukka on jotenkin satumainen, ehkä siksi, ettei Suomen luonnossa juuri tapaa tätä sinisen sävyä. Kellomainen tummansininen kukka nuokkuu hieman surumielisesti alaspäin.

Idänsinililja leviää helposti. Nurmikollakin se pärjää, jos paikka on varjoisa. Se kannattaa istuttaa suurten lehtipuiden alle, jotka suojaavat kesällä maata liialta paahteelta. Avoimella paikalla tai heinikossa kasvi ei kauan viihdy.

Hienostunut persiansinililja (Scilla mischtschenkoana) on idänsinililjaa kookkaampi ja rehevämpi. Kukat ovat aivan vaaleansiniset tai valkoiset, ja jokaisessa terälehdessä on sinertävä keskisuoni. Tähtimäisiä kukkia on harvassa kukinnossa muutama, joskus jopa kuusi. Persiansinililjaa kannattaisi suosia entistä enemmän. Se kukkii ja leviää hyvin.

Virvalilja (Bulbocodium vernum) on syksyllä kukkivan myrkkyliljan läheinen sukulainen ja niin ikään myrkyllinen. Sen kirkkaan lilan väriset kukat puhkeavat aurinkoisessa paikassa maalis–huhtikuussa ja avautuvat aivan maan rajassa.

Kansanuskomuksissa virvatulia on pidetty henkiolentoina. Jotenkin ylimaallisilta tuntuvat myös virvaliljan paljaasta maasta nousevat sinipunaisen liekin kaltaiset kukat. Lehtiä ei aluksi näy, mutta ne ilmestyvät kukinnan aikana ja jatkavat kasvuaan kukkien kuihduttua.

Virvalilja on kotoisin Pyreneiltä ja Alpeilta. Sen annetaan kasvaa kauan samassa paikassa ja lisääntyä kaikessa rauhassa. Viihtyessään se muodostaa ajan mittaan upean kasvuston.

Talventähti (Eranthis hyemalis) puhkeaa joskus jopa lumen keskelle. Silloin näkyä on vaikea uskoa todeksi.

Lumi on kevättalvella vuoroin jäätyessään ja sulaessaan saanut sinertäviä sävyjä. Tällaisessa maisemassa ensimmäinen talventähti tuo mieleen keltaiseen toppatakkiin pukeutuneen naparetkeilijän. Se loistaa kuin pieni aurinko ja näkyy hämmästyttävän kauas.

Kaikkien kannattaisi istuttaa edes kourallinen talventähden mukuloita talon seinustalle. Mikään ei ole sen helpompaa. Rusinan kokoisille mukuloille kaivaa kuopan vaikka lusikalla. Eikä tarvita edes omaa pihaa: Hyvän työn voi tehdä koko kerrostalon asukkaiden iloksi.

Talventähdet ovat kotoisin Euraasiasta. Suomessa myydään yleisimmin lajia Eranthis hyemalis. Jos pihan pikkueläimet ovat popsineet krookukset, kannattaa kokeilla talventähtiä, sillä ne saavat yleensä olla eläimiltä rauhassa.

Talventähdestä tulee korkeintaan kymmensenttinen. Kukka saa suojuslehdistään vihreän mekon, joka on hauskan näköinen kukkien lakastuttuakin. Talventähti kylväytyy itsestään. Vanhat kasvustot ovat usein runsaskukkaisia.

Nimensä mukaisesti lumikello uhmaa talvea. Se saattaa pilkistää lumen alta jo maaliskuussa. Lumikellojen (Galanthus) sukuun kuuluu noin viisitoista lajia. Useimmat niistä ovat kotoisin Turkista ja Kaakkois-Euroopasta.

Suomessa yleisin laji on puistolumikello (Galanthus nivalis). Sen korkeus on 10–20 senttiä. Kukan sisempien terälehtien kärjessä on vihreä täplä. Se on tyypillinen useimmille lumikelloille, ja täplän sijainti on hyvä lajituntomerkki.

Meillä kasvatetaan myös tähtilumikelloa (G. elwesii), joka saattaa kasvaa jopa 30 sentin korkuiseksi, ja kreikanlumikelloa (G. ikarie), joka sekin on puistolumikelloa hieman suurempi.

Lumikellot muistuttavat suuresti kevätlumipisaroita (Leucojum vernum, ent. kevätkello), joilla myös on terälehtien kärjessä vihreä pilkku.

Toisinaan lumikellojen kasvunlähtö takertelee. Siksi on tärkeää ostaa hyväkuntoisia, kiinteitä sipuleita ja istuttaa heti, etteivät ne pääse kuivumaan.

Maan kosteus on lumikellon viihtymisen perusedellytys. Savensekainen multamaa, joka kuitenkin läpäisee veden vaivatta, on ihanteellinen. Tuulilta suojainen, varjoisa tai puolivarjoisa kasvupaikka edistää lumikellon viihtymistä.

Kun kaipaat kevätpuutarhaasi eleganssia, jota ei ihan joka pihalta löydy, istuta ihmeessä pieniä kurjenmiekkoja. Syvänsiniset kevätkurjenmiekat (Iris reticulata) ja lähes neonkeltaiset jääkurjenmiekat (Iris danfordiae) kukkivat maalis–huhtikuussa.

Jos olet urautunut ajattelemaan kurjenmiekat korkeiksi hujopeiksi, nämä miniatyyrit pudottavat sinut polvillesi ja räjäyttävät tajuntasi. Ei epäilystäkään, ne totisesti ovat kurjenmiekkoja!

Maan rajassa, kenties kuivuneen, verkoksi muuttuneen haavanlehden läpi kasvaneena näet täydellisen iiriksen. Tuntomerkit ovat selvät terälehtien hienostunutta pilkkukuviota myöten. Kukat ovat yllättävän suuria siihen nähden, että kasveilla on korkeutta vain 10–15 senttiä.

Jääkurjenmiekan terälehdet ovat leveämmät kuin kevätkurjenmiekan. Lämpimällä säällä sen kukinta jää lyhyeksi, eikä kasvi jaksa puutarhassa lisääntyä loputtomasti. Silti se on upea ilmestys, joka kannattaa nähdä edes kerran elämässä.

Jääkurjenmiekka on kotoisin Turkista. Se pitää voimakkaasta maasta. Kevätkurjenmiekka kasvaa luonnonvaraisena Turkissa, Irakissa, Iranissa ja Kaukasuksella ja se viihtyy laihassa maassa.