Korkealta hohkaava aurinko piirtyy peilikuvana laiturin viereen. Valo on kirkas ja auringon lämpö tuntuu iholla. Hiljalleen mollukka valuu alaspäin kohti horisonttia, ja värjää taivaan pastellisävyillä.
Metsä on hiljaa ympärillä, muutamat vesilinnut loiskauttelevat ja rikkovat hiljaisuuden. Kaukana käki kiekaisee muutaman kerran, vaikka on jo heinäkuu.
Saunan piipusta nousee hento kiehkura, joka muuttuu näkymättömäksi, pelkäksi savun tuoksuksi. Kylmän alkukesän vuoksi hyttyset eivät ole vielä täysin heränneet, ja Lapin kesä näyttää parastaan.
Valo ja lämpö, jotka ovat piilotelleet jossain tuntureiden syövereissä koko pitkän talven, ovat palanneet. Nyt ne antavat kaikkensa. Päivä on ollut kuuma, vaikka vielä viikkoa aiemmin satoi räntää.
Vielä keskiyölläkin aurinko paistaa saunan ikkunasta sisään niin kirkkaasti, ettei valoja tarvita. Pieni pulahdus kylmään, mutta pehmeään veteen virkistää. Saunan terassilla roikkuu vieläkin tuo ikivanha taulu: ”Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut.” Se ei voisi olla oikeammassa.
Sydän tuntuu pakahtuvan onnesta. Tällaista levollisuuden tunnetta, joka tutussa mökkirannassa saa valtaansa, ei löydy muualta. Takana ovat kiireet ja murheet, ja mieli on melkein tyhjä. Jäljellä on vain seesteisyys, joka kasvattaa ihmisestä kokonaisen.
Kuluneen kesän ikimuistoisin iltani oli juuri tällainen. Nyt olen jo autuaasti unohtanut koleat illat ja +12 asteen pilviset päivät. En muista rankkoja sadekuuroja, enkä kiireitä tai hikistä ja hankalaa saunan eteisen maalausurakkaa. En muista hyttysarmeijaa, joka sitten kuitenkin heräsi. Haluan muistaa vain tuon hyvän illan.
Yksi kesäilta mökin rauhassa voi antaa niin paljon voimaa, että sillä jaksaa vielä marraskuun sateessakin. Siksi nämä ovat kultaakin kalliimpia, nautitaan niistä – kesää on todellakin vielä jäljellä!
