Huoletonkin ihminen onnistuu – jos ei muussa niin ritarinkukkien kasvatuksessa! Näin sain amaryllikset kukkimaan uudelleen
Olen kuullut, että leipomisessa ja kukkien kasvatuksessa on syytä noudattaa tunnontarkasti ohjeita. Siitä huolimatta sooloilen ritarinkukkien eli amaryllisten kanssa, ja ne yllättävät minut joka vuosi – tavalla tai toisella, kirjoittaa päätoimittaja Kari-Otso Nevaluoma.
Vuosikaudet heitin ritarinkukan eli amarylliksen sipulit kukinnan jälkeen pois ja ostin seuraavaksi jouluksi uusia. Vaihdoin taktiikkaa, kun silmiini osui tämä Kotona-sivuston juttu, jossa kerrotaan, kuinka amarylliksen saa kukkimaan uudelleen. Tankkasin tuon ja heti perään monta muutakin ohjetta niin, että pienet erot kasvatusohjeissa tekivät minut lähes sekopäiseksi.
Tekemistä riittäisi koko vuodeksi. Leikkaamista, ruukkuun istutusta, kastelua, lannoitusta, valoon siirtämistä, pimeään siirtämistä, ruukusta ottamista ja ruukkuun palauttamista, viileään siirtämistä, alituista tarkkailua ja sienitautien pelkoa.
Seuraavana jouluna osasin jo ostaa mahdollisimman muhkeat sipulit, ja keväällä toimin vielä tunnontarkasti lukemieni ohjeiden mukaan. Kesällä sipulit puskivatkin terhakoita lehtiä ja nauttivat selvästi saadessaan elää ulkoilmaelämää.
Olin onnistunut jossain, mistä ohjeet eivät kertoneet mitään: ritarinkukka voi ilahduttaa myös kesällä.
Syksyn tullen käärin sipulit sanomalehtipaperiin ja tuuppasin saunan eteiseen epämääräiseksi ajaksi odottamaan seuraavaa käsittelyvaihetta. Ohjeissa kyllä luki tarkka aika, jonka niiden pitäisi pimeässä viettää, mutta valitettavasti sekosin viikoissa. Jouluaaton lähestyessä kaivoin sipulit esille ja istutin ruukkuihin. Kumpikaan ei työntänyt uutta nuppua, ja heitin sipulit turhautuneena menemään.
Seuraavan joulun sipulit saivat aiempaa huolettomamman käsittelyn. Yllätys olikin melkoinen, kun jo elokuussa tervalepän kupeessa olevasta ruukusta kohosi terhakka kukkavarsi. Olin onnistunut jossain, mistä ohjeet eivät kertoneet mitään: ritarinkukka voi ilahduttaa myös kesällä.
Neljäntenä vuonna otin rennosti, koska olin varttunut ritarinkukkakonkariksi.
Kolmantena vuonna vanhat perintösipulit mätänivät, ei siitä sen enempää.
Neljäntenä vuonna otin rennosti, koska olin varttunut ritarinkukkakonkariksi. Tein mielestäni kaiken samalla tavalla kuin ennen, vai lannoitinko enemmän? Vai kastelinko vähemmän? Vai nostinko ruukun sisälle syyskuun alun sijasta jo elokuun alussa? Ilman päiväkirjaa en voi muistaa yksityiskohtia, ja nimilaputkin ovat unohtuneet jonnekin ruukun pohjalle. Joka tapauksessa joulukuussa toiseen kahdesta edellisvuoden sipulista ilmaantui kukkavarren alku. Se kuitenkin pysytteli sitkeästi sipulin suojassa koko joulukauden ja kukki vasta tammikuun lopussa. Toisesta sipulista ei tullut ulos mitään.
Viime kesänä yksi ritarinkukista yllätti minut huikealla kukinnalla, ja siitä tulikin niin komea, ettei komeammasta väliä.
Tätä kirjoittaessani minulla on kolme vastahankittua ja erilaista ritarinkukkaa, joista valkoinen on juuri avannut ensimmäiset kukkansa. Yhdestä sipulista pilkistää peräti neljä kukkavanaa – löysin tämän huippuyksilön kaksivanaisena myytävien ritarinkukkien joukosta. Enää jännitän, kuinka käy niiden vanhojen sipulien, jotka olen piilottanut mökille mustan muovin alle. Ihan kohta on aika kurkistaa, jaksaako jompikumpi sipuleista kukkia.
Ritarinkukat ovat opettaneet minulle paljon. Esimerkiksi sen, että teen mitä tahansa, ne yllättävät minut muodossa tai toisessa, niin kuin elämä. Enimmäkseen myönteisesti ja jakamalla kauneutta, jota ei voi vastustaa.
Kari-Otso Nevaluoma on Avotakan ja Meidän Mökin päätoimittaja.
