En ikinä voisi muuttaa kotiani Airbnb-kohteeksi

Romanttisen komedian ystävät saattavat vielä muistaa elokuvan Holiday vuodelta 2006. Siinä kaksi toisilleen tuntematonta ja arkeen kyllästynyttä naista, Cameron Diaz ja Kate Winslet, päättävät vaihtaa asuntojaan sovituksi ajaksi.

Jännitysromaanien ystävät ovat puolestaan ehkä jo lukeneet Stefan Ahnhemin viime vuonna ilmestyneen trillerin Vaihto. Amerikkalainen ja ruotsalainen pariskunta vaihtavat asuntoja. Ja kuinkas sitten kävikään…

Tuttavapariskunnalla homma toimii mallikkaasti. He ”sväppäävät” eli vaihtavat kämppiä netissä. Kun säästää hotelli- ja Airbnb-kulut, voikin matkustaa ihan minne haluaa, kuulemma.

Kun tapaan heidät, oloni on outo. En osaa ottaa iisisti. Kesäkuussa heillä lomaili australialainen pariskunta, sitä ennen hollantilainen lintubongari. Kuuntelin tarinoita kenguruista ja tuulimyllyistä.

Nykykielellä taidan olla luuseri, friikki ainakin. En ikinä voisi muuttaa kotiani Airbnb-kohteeksi enkä vaihtaa koteja tuntemattomien kanssa.

Ai et vai, sanoivat tuttavat. Meillä ei ole mitään salattavaa. Sitä paitsi koti pysyy kondiksessa. Siivooja ei ole kallis investointi.

Kai teillä jossakin on huone tai komero, jonne poissa ollessa suljette yksityiset tavaranne, kysyin. Ei ole, kellarikoppi riittää. Ollaan aina oltu minimalisteja.

Totta! Kenelläpä olisi enää perintöhopeita tai korulippaita? Aineellisesti arvokkaimmat tavarat ovat kännykkä ja läppäri. Tai muumimuki. Antiikki tuntuu häipänneen kodeista kuin tuhka tuuleen.

Wifi, liikenneyhteydet, ruokakauppa, baari ja ravintola ovat tärkeämpiä kuin puisto ja kivijalkakauppa. Hamstraus on out. Tärkein – eli netti elämyksineen – kulkee mukana. Nykyomaisuuden edustavin ja jaettavin statusmuoto taitaa sitä paitsi olla lasikattoinen Tesla, ei koti.

Meillä ei ole mitään salattavaa -lause jäi vaivaamaan. Minullako on? Mitä? En kasvata kannabista. En pidä uhkapeliluolaa. En harrasta ihmiskauppaa. En vakoile. Ajatus kodin tilapäisestä luovuttamisesta ventovieraille tuntuu silti kamalalta.

Miksei muuten kotiasi ole esitelty sisustuslehdissä, vaikka sellaiseen kirjoitat, kysyi kollega. Siksi, että uskon yksityisyyteen, sanoin.

Nyt en ymmärrä, minulle vastattiin, lukijathan etsivät vain hyviä kotivinkkejä. Et ole mikään julkkis. Ei tuolla naamalla mitään myydä. Kiitos paljon, sanoin.

Tunnustan. Kotini koloset eivät ole käytössä, eivätkä seinämaalit ole kuin siveltimestä. Merellisiä muotoja on turha etsiä. Ei ole yhdistelyn iloa eikä laattojen leikkiä. Nauranpa siis itselleni ja ihailen osaajia.

Kotini on täynnä paperimediaa. Kamalaa! Se jos mikä on epäseksikästä, vaikka sydämessäni olen ihan toista mieltä. Eli samaa mieltä kuin sekin kirjailija, joka ei aloittanut suhdetta kenenkään sellaisen kanssa, jonka asunnosta puuttui täysi kirjahylly.

Paras ja ylellisin syntini on hyvä ellei suorastaan erinomainen keskittymiskyky. Enkä nyt tarkoita digialustojen selailua enkä kirjan kuuntelua imuroidessa tai työmatkalla. Ei millään pahalla, meitä on moneksi.

Kodissani on aikaa lukea, kirjoittaa käsin ja keskustella aamuyöhön. Pidän nokkelasta, ystävällisestä ja huumorintajuisesta seurasta. Ihan kamalaa!

Harrastan hiljaisuutta ja pitkiä yöunia. Alleviivaan kirjoja. Joten tutut olivat oikeassa: salattavaa piisaa. Olen Suuri syntinen.

Vaikka kyse ei ole sen ihmeellisemmistä asioista, tunnen usein olevani kuin kartanon kreivi. En tosin mikään Bridgerton-sarjan eroottinen namu vaan läpeensä paatunut kotoilija.

Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.