Newyorkilaiset vieraat lähtivät etuajassa pois mökiltäni, koska siellä oli liian hiljaista – ja tavallaan ymmärrän heitä
Kaupunkeihin ja viihteeseen tottuneet ihmiset eivät enää siedä hiljaisuutta. Minusta kuitenkin herkkua ovat ilot, jotka eivät perustu äänenvahvistimiin, kirjoittaa muotoilun asiantuntija Kaj Kalin.
Pari vuotta sitten kutsuin Suomeen saapuneet tutut viettämään viikonloppua mökille. Tarjolla olisi saunaa, uintia, soutelua ja muuta mukavaa. Kukapa ei haluaisi esitellä turisteille suomalaisen luonnon ihanuuksia?
Toisena aamuna heräsin kummallisiin ääniin. Newyorkilaiset näyttivät lopen uupuneilta. Pakatut reput odottivat ulkona. Tuli muutos ohjelmaan, he sanoivat. Palattaisiinko kaupunkiin?
EN OLE vieläkään toipunut lähdön syystä. Luonnon helmassa oli kuulemma ollut liian hiljaista. Nukkuminen oli mahdotonta. Korvissa jumputti vain oma sydän ja korvissa kohisi. Kun uni viimein alkoi tulla, joku outo eläin, ehkä lintu, oli äännellyt. Talon alla rapisi. Huoneessa inisi hyttynen.
Näinkö pitkällä ollaan jo, ajattelin. Kaupunkeihin ja viihteeseen tottuneet ihmiset eivät enää siedä hiljaisuutta. Työmatkalla ja aamulenkillä joka toinen puhuu kännykkään tai kuuntelee kuulokkeilla jotakin: aika usein kirjaa tai podcastia. Musiikkilistat on säästetty kuntosalille. Aika on haluttu hyödyke.
Päivää, halusin vain kertoa, että täällä laulaa parhaillaan harvinaisuus: satakieli!
Itseään viihdyttävä ihminen tekisi mieli pysäyttää. Päivää, halusin vain kertoa, että täällä laulaa parhaillaan harvinaisuus: satakieli! Laulurastaskin on parhaimmillaan.
Ehkei sittenkään. Voisinko nopeammin saada hullun häirikön leiman? Ehkä jopa syytteen?
Kesäaika on lyhyt ja täynnä ääntä. Mikäs siinä, myös kaupunkien kuuluu kuulostaa itseltään. On meno ja meininki. Terassilla räpätään, joku kiljuu.
Koska asun Helsingin keskustassa, iloitsen kolminkertaisista ikkunoista. Myös tekstiilit vaimentavat kodin ääniä. Minimalistista sisustustyyliä suosiva yläkerran naapuri ei siksi ehkä ole hiljaisin. Etenkin jos hän (kolahduksista päätellen) on lasipöytien ja metallijalkaisten tuolien ystävä.
Tekisi mieli ehdottaa vaikkapa ryijyä seinälle, mutta ajatus karvaisesta pölypesästä ei ehkä miellytä. Entäs olohuoneen matto ja huopatarrat tuolin jalkoihin?
Jotenkin ymmärrän yhdysvaltalaisia vieraitani. Hiljaisuus voi pelottaa. Eivätkö säikkyleffatkin perustu uhkaavien äänien kuulosteluun ja hiiviskelyyn? Välillä esiin säntää kiljuva kissa.
Elämän rauhoittavin ääni on äidin syke: kohtu on sydänkehto.
Jatkuva äänettömyys taas on pahempaa kuin pimeys. Täydellisen äänieristettyyn tilaan suljetut koehenkilöt eivät jaksa pitkään.
Elämän rauhoittavin ääni on äidin syke: kohtu on sydänkehto. Synnymme kuitenkin melun maailmaan, jossa äänistä rakentuu hälytapetti. Kaupoissa ja baareissa soi, ja uutisiakin maustetaan musiikilla.
Jopa 850 000 suomalaista asuu ahtaasti. Asuinpinta-alat ovat supistuneet, ja elementtiseinät ovat ohuita.
Ääniä on oltava sopivasti. Pahimmat ääniaallot vaurioittavat korvia ja aiheuttavat stressiä.
AJATUSKIN JOSSAIN maailman miljoonakaupungissa asumisesta yskittää. Alan taas hoilata nerokasta iskelmää: ”Olen suoma-lai-neeen!”
Toki olemme sosiaalisia eläimiä, viihdymme laumoissa, ja joskus on kiva irrotella yhdessä. Minusta kuitenkin herkkua ovat ilot, jotka eivät perustu äänenvahvistimiin.
Itse en pysty kuuntelemaan ulkosalla muuta kuin ympäristön omaa ääntä. Yksityisin ja rauhallisin tilani ei perustu kuulokkeisiin, enkä halua haudata ajatuksiani purkitettuihin tunteisiin. Haluan tietää, miltä luonto tai se, mitä siitä on jäljellä, kuulostaa.
Kesäöissä riittää tarjontaa. Miten olisi veden liplatus laiturin alla? Tai kuikan huuto?
Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
