Puoli miljoonaa turistia etsii Rovaniemeltä joulun taikaa – kurkistimme, miltä suomalainen joulu näyttää Joulupukin Pajakylässä

Mittari näyttää 19 astetta pakkasta. Puut ovat valkoisen jääkuorutuksen peitossa ja pakkaslumi narskuu askelten alla. Olen iloinen, että päälle tuli puettua pitkä toppatakki. Hyppäämme kuvaajan kanssa Rovaniemen lentokentältä auton kyytiin, ja alle kymmenen minuutin kuluttua käännän ratin kohti Santa Claus Villagea, tutummin Joulupukin Pajakylää.

Pajakylä toivottaa tervetulleeksi jouluvaloin ja punaisin rakennuksin, joissa on hauskat tornit. Kookkaat puut on valaistu värikkäästi, vilkkuvat kyltit kutsuvat peremmälle. Joka puolella vilisee tuttua Lappi-kuvastoa ja satujoulun tunnelmaa: kelohonkaa, punaisia koristeita, lämminsävyisiä valojanauhoja, lyhtyjä, ruutuikkunoita sekä joulukelloja, rusetteja ja havuköynnöksiä, kaikenlaista söpöä ja perinteistä.

Pajakylän tarina alkaa sen ensimmäisestä rakennuksesta, ikonisisesta Rooseveltin majasta. Se rakennettiin ihmisoikeusaktivistin ja Yhdysvaltojen entisen ensimmäisen naisen Eleanor Rooseveltin vierailun kunniaksi kesällä 1950 ja on siitä lähtien toiminut koko alueen tunnusmerkkinä. 2000-luvulla Pajakylä on kasvanut yhdeksi maailman tunnetuimmaksi joulupukkiin liittyväksi matkakohteeksi. Alueella toimii yli 40 yritystä, ja se on erityisesti kansainvälisten matkailijoiden suosiossa. Vuosittain kävijöitä on yli puoli miljoonaa.

Joulukaudella Joulupukin Pajakylä täyttyy vierailijoista heti aamusta. Kun astun Pajakylän sydämeen eli keskusaukiolle, tunnen, kuinka joulufiilis suorastaan valuu sisääni. Aukiolle kerääntyy jo aamupäivästä turistiryhmiä, pareja ja perheitä, ensin kymmeniä, iltapäivästä jo satoja. Selfieitä napataan keskusaukion poikki kulkevan, napapiiriä kuvastavan pylväsrivistön alla. Ihmiset ovat iloisia ja hyväntuulisia – ehkä joku muukin kuin minä tuntee, että olemme siirtyneet pois arjesta jouluaikaan ja -maailmaan.

Keskusaukion ympärille levittäytyvät suomalaisille tutut ja turisteja houkuttelevat liikkeet, kuten Marimekko, Iittala ja Moomin Shop. Ne vuorottelevat pienempien matkamuistopuotien ja ravintoloiden kanssa. Kaupallisuutta täällä ei toden totta peitellä, mutta se ei häiritse minua vielä lainkaan. Totta kai turistipaikassa on turisteille tarkoitettuja liikkeitä – sehän on hyvää matkailubisnestä. Käyn jo itsekin mielessäni läpi, mitä matkamuistoja voisin viedä kotiin asti.

ihmisiä on ympäri maailmaa – Briteistä, Irlannista, Italiasta, Ranskasta, Saksasta, Australiasta, Yhdysvalloista ja Japanista. Selvää on, että suomenkielisinä olemme vähemmistöä. Pajakylän kävijöitä palvelevat tontut yllättyvät iloisesti, kun puhumme suomea.

Markkinointi- ja myyntipäällikkö Salla Tauriainen kertoo, että Pajakylän sesonki käynnistyy lokakuussa, kun suorat lennot Rovaniemelle alkavat. Tauriainen työskentelee Santa Claus Reindeer -yrityksessä, joka järjestää Pajakylässä poroajeluita ja pyörittää Joulumuorin taloa.

– Ensimmäiset turistit taisivat tänä vuonna tulla Lontoosta, Dublinista, Brysselistä ja Pariisista lokakuun alussa, Tauriainen kertoo.

Pajakylässä työskentelyssä palkitsevaa on Tauriaisen mielestä jouluun liittyvä tunnelma ja vierailijoiden ilmeet.

– Täällä on mahdollisuus kokea satumaailma, ja aikuinenkin saa luvan kanssa siirtyä hetkeksi toiseen maailmaan.

Joulumuorin neuvoja lempeään jouluun

Keskusaukion komein rakennus on Joulupukin Kammari, jossa voi tavata itse joulun päätähden eli Joulupukin. Vielä emme kuitenkaan poikkea sinne, vaan suuntaamme hieman sivuun Joulumuorin talolle. Sekin on valtava, paikallisena käsityönä rakennettu hirsirakennus.

Joulumuorin talon kahvilassa voi hengähtää ja lämmitellä. Tarjolla on kuumien juotavien lisäksi esimerkiksi piparkakkuja ja kesäisin jäätelöä. Kahvilan ylpeydenaihe ovat sweet rollsit, korvapuustin kaltaiset lämpimät pullat, Salla Tauriainen kertoo. Pullien päällä on makea kuorrute, ja ne syödään pienistä kartonkirasiosta. Kahvi siemaillaan suloisista joulunpunaisista mukeista.

Kahvilan yläkerrassa sijaitsee Joulumuorin kammari, jossa Joulumuori tapaa vieraita maksua ja ajanvarausta vastaan. 120 euron tapaaminen enintään kymmenelle hengelle sisältää yrityksen ottaman valokuvan.

Joulumuorin luona puhelimet jätetään sivuun, Tauriainen kertoo.

– Haluamme mahdollistaa sen, että niin aikuiset kuin lapset ovat läsnä ja kokevat kaiken siinä hetkessä. Se on osa kokemusta, johon kuuluu Joulumuorin lempeä olemus, englanniksi kutsumme sitä sanalla kindness eli huolenpito ja rauha, joka on läsnä heti kynnystä ylittäessä.

Nyt on meidän vuoromme kokea Joulumuorin lempeys. Muori istuu keinutuolissa keskellä kodikasta hirsiseinäistä huonetta ja neuloo paksuin puikoin kaulaliinaa, Joulupukille tietysti. Huoneen hiljaisuus on vastakohta keskusaukion karnevaalitunnelmalle. Tuntuu kuin olisin astunut keskelle lapsuuden joulukalenterin kuvaa.

Vieraille on varattu puusohva vastapäätä Muoria, ja minäkin istahdan siihen. Vierailijat esittävät usein samoja kysymyksiä: mitä Joulumuori tekee arjessaan ja matkustaako hän jouluyönä Pukin mukana?

– Joulupukki matkustaa porojen kanssa keskenään. Minä jään tänne huolehtimaan tontuista ja lopuista poroista. Lämmitän saunan Joulupukille ja teen joulun täällä valmiiksi, kuuluu Muorin vakiovastaus.

Kysyn Joulumuorilta, voisiko hän paljastaa sweet rollsien reseptin. Se pysyy kuitenkin salaisuutena.

– Niissä on jouluisia mausteita, kuten mustikkaa, kanelia ja suklaata. Tärkein osa on rakkaus.

Keskustelutuokion lopussa Muori istahtaa vielä minun ja kuvaajan väliin sohvalle, ja tonttu nappaa meistä kuvan. Saamme myös mukaamme pienet paperikääröt, jotka Muori kehottaa avaamaan, kun siltä tuntuu. Sisältä pitäisi löytyä jonkinlainen Muorin neuvo lempeään jouluun.

Leppoisa kymmenminuuttinen porovaljakon kyydissä

Joulumuorin talolta kulkee hauska heinäseiväsaidanteen reunustama kävelyreitti sillalle, jonka kaiteita valaisevat lyhdyt. Sillan yli pääsee kioskille, josta voi hankkia liput poroajelulle. Jono ajeluille on jo aamupäivästä kiitettävä. Viereisellä nuotiopaikalla kädet kurkottavat tulen lämpöön, tikuissa paistuu vaahtokarkkeja.

Santa Claus Reindeerin poroajelureiteistä lyhin eli 400 metrin reitti kestää kuusi minuuttia ja maksaa aikuiselta 30 euroa. Innokkaimmat voivat ostaa pidemmän ajelun tai pääsyn porosafarille.

Pakkasen huurtamana päivänä maisema on kuin postikortista, ja sukellan mielelläni porotaljan lämpöön punaisen reen kyytiin. Edessäni kulkee takaporo Pikkumusta, kuvaaja Timi pääsee etuporon Topin kyytiin. Oppaamme Olli Heikkilä antaa poroille lempeän lähtömerkin.

Ajelu on lyhyt, vain kymmenen minuttia, mutta se tuntuu riittävältä. Lumi narisee, poron askel on rauhallinen, ja Lappi tuntuu nyt olevan lähempänä kuin aiemmin Pajakylässä. Huomaan katsovani porojen olemusta tarkemmin kuin etukäteen ajattelin: niiden tyyni rytmi ja rauhallinen hengitys tekevät minuun vaikutuksen.

Poroille on nimetty omat kuskit ja omat työvuorot, aivan kuten ihmisille. Päivän ajelut alkavat aamukymmeneltä ja päättyvät neljältä. Vaikka kysyntä olisi valtavaa, porojen levosta ei tingitä. Kun opas lähtee ruokatauolle, myös porot lepäävät. Ne saavat jäkälää pitkin päivää sopivissa erissä.

– Huolehdimme tarkasti porojen lepoajoista. Emme pidennä työpäiviä, emme poroilla emmekä ihmishenkilökunnalla, Olli Heikkilä kertoo.

Poroilla on myös omat vahvuutensa valjakossa: joku vetää parhaiten kärjessä, toinen toimii luonnostaan taaempana. Poroja koulutetaan jo nuorina tehtäviinsä, ja oppaat seuraavat, millainen työrooli kullekin sopii. Jotkut ovat moniosaajia, kuten luottoporo Jokke.

– Ja kun meille tulee uusi työntekijä, kaikki aloittavat Jokella, Heikkilä kertoo.

Valjaiden kellot kilisevät, ja pororaitoja on niin edellämme kuin takanamme. Jontikka-poro jää keskelle tietä pohtimaan elämää, ja Heikkilää naurattaa. Huomaan, että kuten koirilla tai hevosilla, myös poroilla on omat luonteensa ja ajajat tuntevat ne todella hyvin.

Kun reki pysähtyy ja nousen kyydistä, poskissa tuntuu pakkasen kirvely ja pieni punotus. Olen hymyillyt kuin lapsi koko ajelun ajan. Ymmärrän, miksi moni haluaa kokea poroajelun edes kerran.

Maistuisiko huskypannari, houkuttaisiko lepo piparkakkumökissä?

Pajakylässä aktiviteetteja riittää: huskyvaljakot, moottorikelkkasafarit, suomenhevosajelut ja lumikenkäretket täyttävät päivän nopeasti. Ilman etukäteisvarausta moni puuha on loppuunmyyty.

Jos päivän touhuista kaipaa hetken rauhaa ja taskusta löytyy ylimääräistä, voi vetäytyä noin sadan euron tuntihintaan pieneen piparimökkiin. Pipariinan mökit sijaitsevat Pajakylän keskellä.

Kuljimme Kotahovi-ravintolan ohi matkallamme poroajelulle, mutta ajelun jälkeen lämpimälle aterialle palaaminen tuntuu houkuttelevalta. Hirsikodassa toimiva noin 50-paikkainen ravintola ottaa asiakkaat sisään saapumisjärjestyksessä, ilman varaussysteemejä tai kiireen tuntua.

Ruokalistalta löytyy matkailijoille tuttuja Lapin makuja. Myydyin annos on poronkäristys (38 €), jonka liha tulee pääkokin lähitilalta. Päädyn tilaamaan lohikeiton (21 €): annos on pienehkö mutta kermaisen täyteläinen ja maukas. Keskellä kotaa palaa tuli, joka saa ravintolan tuntumaan suojaisalta pysähdyspaikalta päivän vilinän keskellä.

Kuulen myös puhetta huskyn muotoisista pannukakuista ja onnistun lopulta löytämään Musher’s Tavern -kahvilan huskysafarien takaa. Noin kymmenen euron pannari on tosiaan koiran pään muotoinen. Päälle saa valita suolaiset tai makeat täytteet. Makuelämys ei ehkä yllä taivaisiin, mutta saatan olla väärän ikäistä kohderyhmää, sillä makeutta pannarista löytyy kyllä.

Joulupukin Pääpostiin saapuu vuosittain puoli miljoonaa kirjettä

Sitten suuntaan yhteen Pajakylän suosituimmista kohteista, Joulupukin Pääpostiin. Myös täällä eletään vuoden kiireisintä aikaa. Tilaa on vähän, mutta tontut työskentelevät ripeästi ja hyväntuulisesti. Pääsen itsekin auttamaan turistia postimerkin kiinnittämisessä, nuorelle miehelle kun ei ole selvää, mihin kohtaan korttia merkki kiinnitetään. Tiskillä työskentelevä postitonttu Riitta kertoo, että suuri osa turistikävijöistä ei tiedä, mitä posti tekee, ennen kuin juttelee henkilökunnan kanssa.

Joulukorttiin tai kirjeeseen painettava Napapiirin erikoisleima ja Joulupukin Pääpostin omat postimerkit ovat monelle matkan kohokohta. Kortit valitaan myymälästä, maksetaan kassalle ja ja jätetään sen jälkeen postilaatikkoon leimattavaksi.

– Meillä on omia merkkejä, joita ei saa mistään muualta. Ja leima on juuri se asia, jonka vuoksi kortti halutaan lähettää täältä, Riitta sanoo.

Joulupukille saapuu vuosittain noin puoli miljoonaa kirjettä, jotka lajitellaan täällä maittain. Nykyisin suurin osa kirjeistä tulee Suomen lisäksi Italiasta, Puolasta, Taiwanista ja Japanista. Joulupukki lähettää vuosittain yli 10 000 vastauskirjettä. Suurin osa niistä menee päiväkodeille, koululuokille ja lastensairaaloihin.

– Näin yksi kirje tavoittaa monta lasta, Riitta kertoo.

Riitta muistaa joitakin saapuneita kirjeitä erityisen hyvin. Yksi niistä on amerikkalaisen nuoren miehen kirjoittama. Nuori oli opetellut suomea isovanhempansa, Suomessa syntyneen papan, kanssa. Papan terveys oli alkanut heiketä, ja poika pelkäsi, ettei yhteisiä suomen kielen hetkiä olisi enää pitkään. Siksi hän kirjoitti Joulupukille ja pyysi tältä kirjekaveria suomeksi. Kirjeeseen vastattiin, ja tarina on jäänyt Riitan mieleen vuosiksi.

Myös suomalaiset aikuiset ja lapset kirjoittavat kirjeissään perheistään, lemmikeistään ja harrastuksistaan.

– Viime vuonna me kaikki hätkähdimme. Lasten kirjeissä toivottiin huolisyöppöjä ja stressipalloja. Se kertoo tästä ajasta paljon, meidän ajankuva piirtyy kirjeisiin, jotka Joulupukille lähetetään.

Fanitapaaminen joulun päähenkilön kanssa

Viimein koittaa matkan kohokohta, kun pääsemme tapaamaan joulun tai ainakin Pajakylän päähenkilöä Joulupukkia. Koko Pajakylän näkyvin rakennus on keskellä keskusaukiota sijaitseva korkeatorninen Joulupukin Kammari.

Matka Joulupukin luo kulkee pitkää, mutkittelevaa reittiä. Valaistut lahjavarastot, hämärät käytävät ja pyöreät portaikot pitävät Pukin pakeille jonottavien joulutunnelmaa yllä. Jonoa nimittäin kertyy melkein aina, sillä Joulupukin saa tavata ilmaiseksi vuoden jokaisena päivänä. Tontut kuvaavat tapaamiset valokuviksi ja videoiksi, joita voi halutessaan ostaa mukaansa.

Kammarin ovella minut valtaa välitön joulumieli. Huomaan myöhemmin kuvista, että hymyilen samalla lapsenomaisella ilmeellä kuin lapsuuden jouluaattoina. Joulupukissa on lempeää karismaa, jota on vaikea täysin selittää.

Tämä fanitapaaminen on koko matkani kohokohta. Ymmärrän, miksi niin monet aikuiset ja lapset ovat valmiita jonottamaan tunteja tavatakseen Joulupukin. Kysyn häneltä, miksi joulu mahtaa olla monille niin tärkeä.

– Jouluun liittyy paljon lapsuudenmuistoja, toivottavasti enimmäkseen hyviä. Niitä saatetaan haluta elää uudestaan, ja siksi joulu ja joulumieli ovat monelle tärkeitä.

Pukki tapaa Kammarissa päivittäin lukemattomia ihmisiä eripuolilta maailmaa: ryhmiä, perheitä ja yksittäisiä vieraita.

– Juttelen heidän kanssaan hetken ja jaan joulumieltä. Toiveet ja kysymykset vaihtelevat paljon. Kyyneleetkään eivät ole harvinaisia, joskus ilon, joskus surun. Totta kai kuuntelen, jos joku haluaa kertoa jonkun asian.

Kun kysyn, mitä Joulupukki itse toivoo, vastaus ei liity paketteihin.

– Toivon, että yksinäisyys vähenisi. On perheitä, joiden toivoisi voivan olla yhdessä. Ja toivon, että he, jotka kokevat yksinäisyyttä, löytäisivät jonkun kaveriksi. Siinä me kaikki voimme auttaa. Pitää katsoa ympärilleen. Jos naapuri ei ole nähnyt ketään viikkoon, mennään juttelemaan. Ihan rohkeasti, vaikka se ei aina ole kovin suomalaista.

Kun poistumme Joulupukin Pajakylästä, ilta on jo hämärtynyt mutta kävijät lisääntyneet. Ihmisiä on ruuhkaksi asti ja kahviloista on vaikea löytää istumapaikkaa. Keskusaukiolla selfieitä otetaan innokkaammin kuin kertaakaan kuluvana päivänä.

Jos aamulla tunnelma oli innostunut ja leppoisa, nyt ilmapiiri alkaa tuntua ylitsepursuavalta, jopa hieman hysteeriseltä. Kyllä joulun tunnelma on edelleen vahvasti läsnä, mutta illan ruuhkassa ajattelen, että siinä missä monen suomalaisen joulu syntyy hiljaisuudesta, rauhasta ja lempeydestä, Pajakylä muistuttaa ruuhkaisimmillaan enemmän kauppakeskusta tai huvipuistoa. Kulissit ovat toki kauniit, varsinkin kun on pakkasta ja lunta.

Kun ajamme kohti lentokenttää, tuntuu että aisteilleni käy sama kuin korville melusta hiljaisuuteen siirrtyessä: kuulen ja tunnen vartalossani kaiun hurvittelusta ja karnevaalitunnelmasta. Pohdin jopa, oliko kaikki kokemamme oikeasti totta. En tiedä, palaanko Pajakylään enää koskaan, mutta muistan käynnin varmasti koko elämäni.