Sienihulluuteni iski samoihin aikoihin kuin muutkin ikääntymisen oireet – tuokaa jo metsäportsari!
Innostus sienestykseen tuntuu puhkeavan nimenomaan vanhenevissa naisissa, Johanna Vuoksenmaa kirjoittaa kolumnissaan. ”Näin ne tai siis me pysymme kätevästi hyödyllisinä, toimintakykyisinä ja aika notkeinakin mättäillä kumarrellessamme.”
Se alkoi samoihin aikoihin kuin muutkin ikääntymisen oireet: syksyinen metsä alkoi kiinnostaa. Olin toki ennenkin satunnaisesti käynyt sienestämässä ja marjastamassa, mutta nyt tunsin outojen voimien jylläävän sisälläni: jalat sujahtivat saappaisiin ja lähtivät kuljettamaan minua metsään aina, kun sellaista oli saatavilla – ja Suomessahan on, oikeastaan koko ajan.
Tunsin jo nuorena sienilajeja, koska intohimoisesti sieniin suhtautuva äitini järjesti veljelleni ja minulle kolikkopalkkiollisia tunnistuskilpailuja. Kolmen- ja neljänkympin välillä aloin vähitellen tottua miedonmakuisiin sieniruokiin: marinoidut herkkusienet, pikkelöidyt kantarellit ja yksi tajunnanräjäyttävä kermaan ja samppanjaan keitetty samettinen herkkutattikeitto ystävän polttareissa alkoivat muokata sienisuhdettani. Viidenkympin kynnyksellä tattirisotot ja kantarellikastikkeet olivat jo osa repertuaariani, mutta vieläkään sienet eivät ole lempiruokaani. Syy myöhempien aikojen sienestyshimooni ei ole kulinaristinen.
Harjoitan pyydystä ja päästä -periaatetta. Sienten kohdalla se tarkoittaa sitä, että saa kerätä itse, mutta saalis luovutetaan eteenpäin.
En mitenkään kykenisi syömään tai säilömään niin paljon sieniä kuin kerään, siksi harjoitankin yleensä pyydystä ja päästä -periaatetta. Sienten kohdalla se tarkoittaa sitä, että saa kerätä itse, mutta saalis luovutetaan eteenpäin. Ennätysvuonna lahjoitin sieniä yli kolmellekymmenelle ihmiselle, ja jos pienin määrä oli litran ja suurin ämpärillinen, voi yhtälöstä laskea addiktioni vaikeusasteen.
Suhde metsään on muuttunut. Ventovieraatkin metsät katsovat kutsuvasti, ja kun astun puiden lomaan, metsä tarttuu minuun lujasti kuin jättiläismagneetti. Puolisoni, joka ei ole kaltaiseni ongelmakäyttäjä, on joutunut kehittelemään erilaisia niksejä. Niiden avulla minut saa pois metsästä, jos totean maanisena, että: ”Mäki on tyhjennettävä!”
Kerran sain luvan poimia kaiken, mihin polulta yletyn edetessäni suoraa linjaa autoa kohti – siinäkin meni kauan, koska laajensin poiminta-aluetta kurkottelemalla kontaten.
Kännykän taskulampun avulla pystyn jatkamaan pimeässäkin. Puhelin kädessä on vaikea poimia, työnnän luurin siis suuhuni ja suuntaan leuat jäykkinä valoa kohti seuraavaa mätästä.
Voisi kuvitella, että metsän antimien hyötykäyttö ja syksyisessä metsässä kuljeskelu olisi yksinomaan positiivinen asia, mutta kun siihen yhdistyy addiktiotaipumus ja kyvyttömyys poistua, liikutaan vaarallisilla vesillä.
Jos olen yksin liikkeellä, saattaa käydä vaikka näin: On myöhäissyksy. Aurinko laskee jo kuuden kieppeillä, ja työpäivän jälkeen metsään astuessa on jo hämärää, mutta mentävä on. Löytyy suppilovahveromätäs, alan kauhoa saalista. Ilman silmälaseja pieniä sieniä ei enää pimeässä näe, silmälasit päähän siis, mutta kun päätä roikottaa alapäin, lasit putoavat. Käsi tunnustelee sammalikkoa. Minne ne katosivat? Sytytän kännykän taskulampun, löydän lasit, mutta huomaan samalla uuden parven suppilovahveroita.
Hämärä tihenee, mutta näköjään kännykän taskulampun avulla pystyn jatkamaan pimeässäkin. Puhelin kädessä on vaikea poimia, työnnän luurin siis suuhuni ja suuntaan leuat jäykkinä valoa kohti seuraavaa mätästä. Etenen systemaattisesti, saalista kertyy, ja sitten puhelimesta menee akku. Olen ypöyksin syvällä pilkkopimeässä metsässä.
Metsäportsari tarttuisi kainaloista, nostaisi tielle ja tokaisisi: ”Rouvan pitää lähteä, rouva on nyt nauttinut riittävästi!”
Tarvitsisin metsäportsaria, päättäväistä hahmoa, joka tarttuisi kainaloista, nostaisi tielle ja tokaisisi: ”Rouvan pitää lähteä, rouva on nyt nauttinut riittävästi!”
Liekö evoluution tekosia, että sienihulluus puhkeaa nimenomaan vanhenevissa naisissa. Näin ne tai siis me pysymme kätevästi hyödyllisinä, toimintakykyisinä ja aika notkeinakin epätasaisella alustalla kulkiessamme ja mättäillä kumarrellessamme.
