Kahden pihan hoitaminen on raskasta, mutta eri tavalla kuin kuvittelin

Me ei enää jaksettu kahta pihaa, totesi nainen taannoin pöytäseurueessamme. Pari viikkoa aiemmin olin kuullut saman lauseen eräässä asuntoesittelyssä, kun myyjä selitti, miksi rivitalokoti oli myynnissä. Minä kyllä jaksan, teki mieli huudahtaa ääneen.

Omat pihamiljöömme eivät ole valtavia, joten en ole osannut pelätä pihatöiden määrää. Näin keski-ikäisenä ei ole vielä ollut pulmia fyysisen jaksamisenkaan kanssa. Toki pihallisella riittää puuhaa: ruohoa on leikattava usein, jottei tontti ala muistuttaa kaislikkoa, viljelypalstaa on hoidettava, ettei saa kaupungin viherosastolta huomautusta, ja kastelu on mietittävä, jos mielii mehukasta satoa.

Todellinen pulma kahden puutarhan kanssa valkenee minulle kuitenkin vasta nyt, kun käyntirytmimme mökillä on muuttunut: olen koko ajan väärässä paikassa. Ensimmäistä kertaa tulee tunne, etten jaksa. Henkisesti. Tätäkö ne vanhemmat ja viisaammat tarkoittivat?

Aiemmin liikuimme kaupungin ja mökin väliä tiuhaan. Nyt olemme pidempiä pätkiä poissa ja paikalla, välillä kahteen kotiin jakautuneina. Keväällä missasin tulppaanien parhaan loiston ja sain tyytyä ihailemaan sitä puolison soittaman videopuhelun välityksellä. Vadelmien kanssa oli melkein yhtä kehnosti. Ensin ne olivat raakoja, sitten ylikypsiä. Punaherukat menivät rastaiden ravinnoksi. Juhannusruusu sen sijaan onnistui kukinnassaan täydellisesti. Viime kesänä se otti varaslähdön niin, että keskikesää juhlittiin kuivahtaneen risukon tähdittämänä.

Tajuan, että tarvitsen uuden suunnitelman, muuten en itsekään jaksa kahta pihaa. En enää edes yritä kasvattaa parsaa mökillä, sillä tiedän, ettemme ole niitä siellä poimimassa, ja kevään sipulikukat istutan jatkossa vain kaupunkipihalle. Mökillä käyn sitten napsimassa rusinat pullasta vai pitäisi sanoa mustikat metsästä ja perunat penkistä – heinäkuussa, silloin, kun siellä eniten olemme.

Jenny Brandt on Viherpiha- ja Maku-lehtien päätoimittaja