Iskulause eteisen seinällä muistutti ikääntymisen ikävästä puolesta – kunnes tajusin, että opetus on juuri päinvastainen
Tarkoittaako ikääntyminen laskettelua kohti pimeydessä piileksivää peräseinää? Ystävältä saatu ristipistotyö muistuttaa, että elämään täytyy tarttua kun vielä voi, käsikirjoittaja ja kirjailija Johanna Vuoksenmaa kirjoittaa kolumnissaan.
Kotini pikkueteisen seinällä on huoneentaulu, jossa lukee: ”Aina sattuu vaan ei tapahdu”. Se on väännökseni tokaisusta ”Aina sattuu ja tapahtuu” ja syntynyt päässäni – kuinka ollakaan – vähän yli viisikymppisenä, kun ensimmäiset vaihdevuosioireet kolkuttelivat kehossani. Joka paikkaan sattui, ja elämä tuntui yhtä uraa soittamaan jääneeltä vinyylilevyltä.
Samaa läpikäynyt ystäväni tunnisti tunteen ja askaroi lauseen ristipistotyöksi vaihtoehtoisten kirjontatöiden työpajassa. Naputin kauniin huoneentaulun kiitollisena seinään.
Vuodenvaihteessa, kun yritin kerralla rahdata ahtaan eteisen läpi biojätepussia, kierrätyskartonkeja, suksia, jouluruokamaistiaisia äidille, jumppakassia ja joogamattoa, jokin kantamuksistani pudotti taulun seinältä. En jäänyt nostamaan sitä, koska käteni olivat täynnä.
Lisääntymisiässä alkaa tapahtua, muttei vielä satu – fyysisesti ainakaan, sielulliset kivut saattavat tosin olla suurimmillaan.
Ihmisen elämänkaaressa sattumiset ja tapahtumiset tuntuvat noudattavan melko yhtäläistä esiintymisaikataulua. Lapsena ei satu, mutta ei tapahdukaan, ainakaan tarpeeksi. Lisääntymisiässä alkaa tapahtua, muttei vielä satu – fyysisesti ainakaan, sielulliset kivut saattavat tosin olla suurimmillaan. Moni parikymppinen olisi varmasti valmis vaihtamaan särkyneen sydämensä vaikkapa olkapääkipuun.
Aikuiselämä vietetään sitten ”aina sattuu ja tapahtuu” -tunnelmissa, mutta kun elämän lakipisteestä lähdetään laskettelemaan kohti pimeydessä piileksivää peräseinää, saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa ei enää tapahdu, sattuu vain.
Kun palasin tuona vuodenvaihteen päivänä kotiin ja kumarruin ripustamaan ristipistotyön takaisin naulaansa, tulin pitkästä aikaa ajatelleeksi sen viestiä. Taulu oli vuosien saatossa muuttunut näkymättömäksi, kuten pitkään paikoillaan olleilla kodin esineillä on tapana.
Tunnustelin kehoani. Mihinkään ei sattunut. Kuulostelin sieluani. Siellä liikkui paljon ja monenlaista, viimeisten vuosien aikana elämässäni oli tapahtunut vaikka mitä. Lause ”Aina sattuu vaan ei tapahdu” vaikuttikin nyt kyyniseltä eikä ollut edes totta.
Jos tässä iässä jäisi odottamaan, että tapahtumiset soittavat ovikelloa, saisi odottaa lopun elämänsä.
Voiko sattumiseen vaikuttaa itse? Joskus ja jonkin verran. Kolottavia niveliä voi vetristää liikunnalla, voi syödä ja juoda ravintoa, joka ei aiheuta vatsanväänteitä tai häiritse unta, puuttuvia hormoneja voi täydentää, kipuja lievittää lääkkeillä. Henkistä tuskaa voi hoitaa puhumalla, itkemällä, nauramalla, laulamalla ja tanssimalla.
Entä tapahtuminen? Kun vuosi on ollut tapahtumarikas, niin ovatko tapahtumat ilmaantuneet paikalle omin neuvoin? Tuskinpa. Tapahtumia voi ainakin vauhdittaa, ja niitä voi myös kutsua luokseen. Jos tässä iässä jäisi odottamaan, että tapahtumiset soittaisivat ovikelloa, saisi odottaa lopun elämänsä, ainakin, jos ovikello olisi rikki kuten minulla.
Kun mietin isoja elämäntapahtumiani viime vuosilta, tajuan, että moni niistä on vaatinut tietoista tai tiedostamatonta virittelyä. Sattuminen ja tapahtuminen tosin kulkevat tässäkin parina, koska silloin, kun ihmiseen sattuu, ei yleensä ole voimia edistää tapahtumisia.
Vaikka näennäisen nokkela aforismiväännökseni ei tunnukaan enää omalta, annan sen jäädä paikoilleen. Ehkä huoneentaulun tehtävä ei olekaan kertoa totuutta vaan muistuttaa tärkeistä asioista. Jos on kotona yksin tai vuosien saatossa näkymättömiksi muuttuneiden esineiden tai ihmisten kanssa, mahdollisuudet tapahtumiselle ovat paljon pienemmät kuin oven ulkopuolella.
Muistuttakoon eteistauluni minua siitä, että jos ovesta ulos astuessa ei satu mihinkään, kannattaa tarttua hetkeen, törmäytyä maailmaan, kohdata ihmisiä, altistaa itsensä tapahtumiselle. Silloin voi tapahtua jotain yllättävää hyvää.
