Otetaan kesälle! Eija Koski kehottaa ja tarjoaa sinistä tervetulojuomaa. Se on hänen oma sekoituksensa mustikasta, kookosmaidosta, nokkosesta ja valkoapilasta. Aavistus banaania ja vähän inkivääriä. Ikkunoista näkyy Eijan miehen työpaikka. Pohjalaisen sukutilan pelloilla vilja puskee kohti aurinkoa.

Entisessä elämässään Eija, 49, hurautti aamuisin pienten kylien läpi työpaikalleen Vaasan yliopistoon. Ekonomi kiiti hyvää vauhtia kohti tohtorin tutkintoa, kunnes tuli aika sanoa: Kiitos ja anteeksi, on valittava toisenlainen tie kuljettavaksi.

Siksi ollaan tässä: vanhassa navetassa, jonka valkoiseksi kalkittuja seiniä vasten tuuli heiluttaa mykistävän kauniita himmeleitä. Tämä on Eijan työtila, kurssikeskus ja toteutunut unelma, johon on koti­ovelta matkaa parikymmentä askelta.

Ei ole kiire mihinkään. Ollaan vain, ihastellaan pienistä pitsiliinoista koottua pöytäliinaa lankkupöydällä, ikkunalaudoille rakennettuja himmeliasetelmia ja ikkunaa kastelevaa kesäsadetta.

Eija Koski syntyi Savon ytimessä karjalaiseen sukuun, päätyi työskentelemään ensin Keskuskauppakamariin Helsinkiin ja myöhemmin maaseudun tutkijaksi yliopistoon. Siinä välissä hän tutustui suomenruotsalaiseen maanviljelijään, rakastui ja perusti kotinsa 50 asukkaan kylään Vaasan kupeeseen.

Elämä soljui mukavasti nelikymppiseksi, kunnes ikäkriisi pukkasi arjen raiteiltaan. Tutkijan työ oli alkanut tuntua suorittamiselta. Oli pakko ottaa aikalisä ja jäädä vuorotteluvapaalle. Käsillä tekemiselle ei ollut ollut tilaa eikä aikaa työn ohessa, mutta virkavapaalla luovuus puski voimalla läpi.

Eija muisti nauttineensa käsillä tekemisestä jo lapsena, kun hän valmisti äitinsä kanssa vaatteensa ja askarteli koristeet jouluksi ja juhliin. Se oli parasta, mitä Eija tiesi.

Kun töihinpaluu lähestyi, Eijalla oli tärkeä kysymys miehelleen: Mitä jos en menisikään takaisin, vaan jäisin tähän ja seuraisin intohimoani? Sehän on päivänselvää, vastasi puoliso.

– Moni ihmetteli, olenko tullut hulluksi, kun heittäydyn eläkevirasta tyhjän päälle. Mies kuitenkin kannusti, ja vain sillä oli merkitystä.

Eija meni väitöskirjansa ohjaajan puheille. Hän sanoi ihailevansa tämän intohimoa työhönsä ja kertoi löytäneensä oman intohimonsa. Se ei ollutkaan akateeminen ura eikä tohtorin hattu, mutta vähintään yhtä tärkeä.

Eija palautti saamansa apurahat ja jätti työnsä yliopistolla.

– En tajunnut, miten paljon uusia ovia sen jälkeen avautuisi.

Eijan intohimo ja ammatti löytyivät läheisiltä pelloilta ja lapsuuden muistoista.

Eija pyörittelee käsissään kullankeltaista olkinippua. Kuivatut oljet ovat kevyitä ja helisevät osuessaan toisiaan vasten.

– Minun ja himmelien rakkaussuhde on pitkä, ja se alkoi paljon ennen kuin niistä tuli muodikkaita.

Nämä rukiit on kylvetty syksyllä, ja alkukesän aikana ne ovat venähtäneet melkein naisen mittaan. Juhannuksen taittuessa heinäkuuksi Eija on kerännyt korret käsityönä saksien. On pitänyt olla ripeä, että ehtii ennen kuin vilja tummuu ja isäntä puimureineen saapuu pellolle.

Eija on niputtanut oljet ja ripustanut ne navetan kattolipan alle kuivumaan. Siinä ne ovat nauttineet muutaman viikon auringon lämmöstä ja saaneet pintaansa kauniin värin. Sitten on ollut aika poistaa suojalehdet ja nivelet, liottaa korret, kasata olkipillit yhteen ja pätkiä ne samanpituisiksi ja -paksuisiksi paloiksi.

Valmiit korret ovat vanhalla sanomalehtipaperilla päällystetyssä laatikossa. Niiden juoksuttaminen sormien läpi rauhoittaa samalla tavalla kuin käden huljuttaminen järven viileässä vedessä. On turha kysyä, kuinka kauan himmelin tekeminen kestää. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.

Eija muistaa jokaisen yksityiskohdan hetkestä, jolloin hän rakastui himmeleihin. Kymmenvuotias tyttö oli tätinsä luona viettämässä joulua, ympärillä äänekäs joukko äidin puolen sukulaisia. Tuvan kattoon oli ripustettu vanha olkikoriste, joka lumosi tytön niin täydellisesti, että ympäristö lakkasi olemasta.

Meni lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin kaupunkilaistyttö muutti vaimoksi peltojen keskelle. Miehensä perässä peltoja kulkiessaan hän oppi erottamaan viljalajit toisistaan, tuntemaan vuoden kierron ja aistimaan korret sormissaan.

– Minusta ei olisi ikinä tullut himmelistiä, jos en olisi mennyt naimisiin maanviljelijän kanssa. Himmeleihin käytettävä ruis on viljoista kauneinta, oikeaa talonpojan kultaa.

Vuonna 1993 Eija osallistui ensimmäiselle himmelikurssille. Hän hurahti niin, että teki saman tien seitsemän himmeliä.

Kun hän oppi, miten ruista kerätään ja käsitellään, himmeleitä alkoi syntyä yksi toisensa perään. Monta kurssia myöhemmin Eijan opettaja pyysi tätä työnsä jatkajaksi.

– Siitä on nyt 15 vuotta. Aloin pitää kursseja, ensin tässä lähellä, sitten Vaasassa ja kohta pitkin Etelä-Pohjanmaata ja Suomea.

Viisi vuotta sitten hän kirjoitti himmeleistä kirjan. Sen kaikki kolme painosta on myyty loppuun. Kirjaa myytiin Aallon tuolien ja Iittalan lasien vieressä, esimerkkinä perinteisestä kulttuurista tässä päivässä.

Eijan tavoitteena oli nostaa himmelit jouluisesta pirtistä jokaiseen huoneeseen ja kaikkiin vuodenaikoihin. Hänen tekemänsä kaunottaret ovat matkanneet koristamaan moderneja julkisia tiloja ja yksityisiä asuntoja. Suomen lisäksi himmeleistä innostuneita on ainakin Sveitsissä ja Japanissa, tietenkin.

Hänen kodissaankin niitä on, majesteetillisen rauhallisina, sopusoinnussa muun sisustuksen kanssa.

Mutta elääkö himmeleitä tekemällä?

– Totta kai, Eija sanoo napakasti.

– Kun ryhtyy yrittäjäksi intohimon eikä rahan takia, eteen tulevat ongelmat ja vaikeudet ovat haasteita, joiden ratkaisemiseen käytän kaikki paukkuni.

Oikeastaan Eija myy himmeleitä harvakseltaan. Elanto tulee kaikesta muusta: kurssien pitämisestä, kouluttamisesta ja kirjojen myynnistä.

Himmelistin työpöydällä on laatta, jossa lukee englanniksi ”Seuraa intohimoasi”. Se on Eijan motto kaikessa tekemisessä.

– Intohimoaan seuraamalla pääsee pitkälle. Yrittäjänä ja ekonominakaan en siedä keskustelua rahan tekemisestä. Raha on välttämätöntä mutta toissijaista.

Eija muistuttaa, että on tärkeää uskoa itseensä. Siten saa muutkin uskomaan. Kaikissa valinnoissaan hän kuuntelee tunteitaan enemmän kuin järkeä.

Viime vuoden helmikuussa Eijalla todettiin munasarjasyöpä. Se leikattiin, mutta Eija kieltäytyi sytostaateista. Hän etsi vaihtoehtoista hoitoa ja lähti kuukaudeksi antroposofiselle klinikalle Sveitsiin. Siellä häntä hoidettiin luonnonlääketieteen keinoin.

– Ajattelen sairastumistani suurella kiitollisuudella. Syövän toteamisesta alkanut vuosi oli huikeaa muutoksen aikaa, ulkoisesti ja erityisesti pään sisällä.

Elämä tuntuu olevan juuri tässä ja nyt. Eija kokee, ettei ainoastaan saanut elämäänsä takaisin, vaan jotakin uutta ja parempaa. Hän on kirjoittanut sairaudestaan kirjan, joka odottaa valmiina laatikossa. Vielä Eija ei osaa sanoa, haluaako julkaista tekstiä.

– Minulle on tapahtunut ihmeellisiä asioita. Tasan vuosi diagnoosin saamisen jälkeen avattiin himmelinäyttelyni Tokiossa. Se on myös Maailman syöpäpäivä.

Sairastumisen seurauksena terveellinen elämä ja kokonaisvaltainen hyvinvointi ovat nousseet Eijan elämän tärkeimmiksi asioiksi. Hän tekee päivittäin valintoja, joilla edistää hyvää oloa: juo viherpirtelöitä, käy pyörälenkillä ja harrastaa qigongia, kiinalaista itselle tehtävää akupunktiota. Lauantaiaamuisin vanhan navetan ylisille kokoontuu joukko kyläläisiä voimistelemaan ohjaajan johdolla.

Täällä viljaisten peltojen keskellä, pienessä kylässä, Eija on niin kaukana entisestä elämästään, Helsingin keskustassa asuvasta ekonomista, kuin vain mahdollista. Se saa hänet hymyilemään onnellisena.

Käsityöläiseksi heittäydyttyään Eija on löytänyt paikkansa pienessä kyläyhteisössä. Kuusi vuotta sitten syntyi kahdeksan naisen ryhmä nimeltä ekotantut, joiden päämääränä on tehdä kylästä parempi asuinpaikka kaikille.

Ensitöikseen ekotantut järjestivät kyläläisten sadonkorjuumarkkinat. Nyt ne järjestetään kahdesti syksyllä, ja myyjiä on yli 40. Ystävänpäivänä ekotantut vuokraavat kylätalon ja järjestävät juhlat miehilleen. Joka toinen vuosi on puolisoiden vuoro.

– Yksin kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta pienellä ja tehokkaalla porukalla saadaan paljon aikaiseksi.

Ekotantuilla on myös alajaostoja, kuten surtanten, hapantädit, jotka ovat innostuneet tekemään yhdessä hapankaalia.

– Yhteisö täällä on tiivis. Ollessani yliopistolla en ollut yli kymmeneen vuoteen tekemisissä paikallisten kanssa, mutta nyt minut on otettu avosylin vastaan. Se on suuri rikkaus.

Japanilaisilla on tapana kysyä Eijalta, onko himmeleissä jotakin pyhää. Ensimmäistä kirjaa kirjoittaessaan Eija luuli löytäneensä vastauksen materiaalista.

– Pohjanmaalla sanotaan, että ruis on jumalan viljaa. Ilman sitä täällä olisi kuoltu nälkään. Kun ruis heilimöi, se on ollut pyhä tapahtuma.

Vuosien mittaan pyhyys on löytynyt himmelien muodosta, täydellisen geometrian harmoniasta. Eija siteeraa antiikin filosofi Platonia, jonka mukaan kauneus ei riipu katsojasta vaan syntyy viivojen, ympyröiden ja niiden muodostamien kuvioiden harmoniasta. Yksi Platonin viidestä kappaleesta on myös himmeleiden perusta.

– Se tekee himmelistä jotain enemmän kuin katosta roikkuvan esineen.

Pienimmät Eijan tekemät himmelit mahtuvat kämmenelle. Suurimmat ovat monta metriä korkeita. Vähimmillään pillejä on himmelissä kaksitoista, enimmillään niitä kuluu noin 3 000.

Eijaa viehättää, miten himmelin henki muuttuu koon, materiaalin ja mallin mukaan.

– Etsin harmoniaa ja kauneutta kaikesta, himmeleistä ja elämästä.

Pian pellon laitaan saapuu taas Eijan lempivuodenaika, syksy. Silloin luonto tarjoaa satoaan, ja Eija polkee pyörällään metsään harva se päivä. Hän rakastaa vanhoja, synkkiä aarniometsiä, sienten ystävien paratiiseja.

Aktiivinen tutkija ja menijä on löytänyt yksinolon ja hiljaisuuden hienouden. Kun häly ympärillä on hiljentynyt, sisäinen ääni on vahvistunut.

Eija aikoo jatkaa kulkua intuitionsa perässä. Suuret muutokset ja päätökset eivät enää pelota.

– En ajattele, että olisin erityisen rohkea. En vain halua tehdä asioita muiden mielen mukaan. Tärkeämpää on kuunnella, mitä itse tarvitsen.