Vehreä piha. Kasveja monessa kerroksessa ja kasvun kohinaa keväästä pakkasiin asti. Maa ei lillu vettä tai kärvistele kuivuuttaan. Jos mietit puutarhaasi ja nyökyttelit näiden lauseiden kohdalla, onnittelut! Sinulla on oma pieni hiilinielu.
Vaikka suurin osa meistä nauttii puutarhastaan kauneuden vuoksi ja kasvattamisen riemusta, maapläntti voi merkitä jotain myös tälle maapallolle. Hiiliajattelu vaatii vain pientä näkökulman muutosta. Ryhdytäänpä siihen.
Kuvittele, että jos olet aivan hiljaa, kuulet kasvien hengittävän. Kukin omassa rytmissään, sarat, kurjenpolvet, angervot, pikkutalviot, hortensiat, männyt. Keveitä mutta ahnaita henkäyksiä.
Jos pystyisit tarkentamaan kasviin aivan likelle, näkisit, että lehdet ovat täynnä pieniä reikiä, satojatuhansia, miljoonia. Ilmarakoja, jotka liikkuvat, kun hiilidioksidi virtaa sisään ja happi sekä vesihöyry kulkevat ulos. Sisään, ulos.
Puutarhasi tekee siis sitä, mitä maapallo kipeästi tarvitsee: imee ilmakehästä hiilidioksidia.
Hiili kiertää luontaisesti maapallolla, mutta nielut eivät enää pysy päästöjen vauhdissa ihmisen toiminnan vuoksi. Ensisijaista onkin lopettaa hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen tupruttaminen ilmakehään, mutta sen lisäksi hiilidioksidia pitää saada ilmasta pois ja hiili pidettyä maassa.
Lyhyesti sanottuna kasvit muuntavat ilmasta sitomansa hiilidioksidin veden kanssa hiilihydraateiksi, varastoivat sitä itsessään ja syöttävät sitä juuriensa kautta maahan. Tätä toimintaa voimme auttaa ja helliä.
Vaikka houkutus on suuri jäädä ihastelemaan tuulessa teutaroivia lehtiä, on sukellettava syvemmälle. Hiilen kannalta asian ydin on nimittäin maa.
Valtamerten jälkeen planeettamme suurin hiilivarasto on maaperä. Metrin kahden syvyydessä sen arvioidaan varastoivan huimat 1 500–2 400 gigatonnia hiiltä. Se on kolme kertaa enemmän hiiltä kuin koko ilmakehässä. Jopa metsässä hiiltä on enemmän varastoituneena maassa kuin puissa.
Myös maa hengittää. Samaan aikaan, kun maa sitoo hiiltä, se myös hönkäilee hiilidioksidia ilmaan. Tämä taas johtuu hajotustoiminnasta, eli siitä, että pieneliöstö herkuttelee kuolleilla kasveilla ja juuristoilla. Ilman niitä hukkuisimme eloperäiseen ainekseen.
Kasvit pidättävät hiiltä itsessään ja maan pintakerroksessa väliaikaisesti, mutta vasta viime vuosina on ymmärretty, että pysyvämpi hiilensidonta tapahtuu mikrobien – siis sienten ja bakteerien – kautta. Kun mikrobit kuolevat, niistä muodostuu hiilimassaa, joka sitoutuu maahiukkasten pinnoille. Silloin puhutaan hiilestä, joka jää maahan.
– Voi kun sen maan hiilimoottorin voisi nähdä, niin sitä voisi ajatella hoitavansa kuten kissaa tai puudelia! henkäisee Hämeen ammattikorkeakoulun viheralan tutkijayliopettaja ja tekniikan tohtori Outi Tahvonen.
Tahvonen on mukana laajassa, monialaisessa Co-carbon-tutkimushankkeessa, jossa keskitytään hiilensidontaan kaupungin viheralueilla ja pientalopihoilla.
Samoja asioita pohditaan myös maatalouden puolella, ja silloin puhutaan hiiliviljelystä tai uudistavasta viljelystä. Ratkaisevat toimenpiteet hiilensidonnassa Suomessa tehdään metsissä ja pelloilla, mutta periaatteet ovat pitkälti samoja kuin puutarhoissa tai kaupungin puistoissa. Poiketaan siis hetki pellolla, ennen kuin palataan hiilimoottorin hellimiseen puutarhassa.
Hiiliviljelijä Eliisa Malin kokee tekevänsä tärkeämpää työtä kuin koskaan. Sen lisäksi, että hän viljelee puolisonsa Mikan kanssa luomumaatilaa Vihdissä, hän on viestinviejä.
Osana Baltic Sea Action Groupin Carbon Action -hanketta hän kanavoi sen tuottamaa tutkimustietoa noin parille tuhannelle viljelijälle ja toisaalta myös vie palautetta viljelijöiden kokemuksista takaisin tutkijoille.
Asialla alkaa olla kiire, sillä nykyisillä, vallitsevilla viljelymenetelmillä pelloilta karkaa ilmaan enemmän hiiltä kuin niihin varastoituu, eli pellot ovat päästö, eivät nielu. Sen Malin ja kumppanit haluavat muuttaa.
– Meillä viljelijöillä on iso vaikutusmahdollisuus, koska hallinnoimme maata. Viljelijällä voi olla satoja hehtaareita, joilla hän voi huolehtia, että yhteytystä maksimoidaan ja maata suojataan, sanoo Malin.
Yhteytyksen maksimointi liittyy juuri ilmarakojen määrään. Siihen, että henki kulkee. Käytännössä homma toimii niin, että esimerkiksi kauran kanssa yhtä aikaa kylvetään niin sanottu kerääjäkasvi, esimerkiksi apila. Kun kaura puidaan elo-syyskuussa, peltoon olisi ennen jäänyt pelkkä sänki, mutta kerääjäkasvia käytettäessä jo viikon päästä puinnista pelto on täysin vihreä.
– Pelto jatkaa yhteyttämistä jopa marraskuulle, kolme neljä kuukautta pidempään kuin ilman kerääjäkasvia.
Kasvi jää myös suojaamaan peltoa talveksi, ja ravinteet jäävät peltoon eivätkä huuhtoudu vesistöihin. Se taas vähentää lannoitustarvetta. Lisäksi kasvi parantaa maan rakennetta, mikä vaikuttaa suoraan viljelijän kukkaroon. Sekä ilmasto, luonto että viljelijä voittavat.
Kerääjäkasvin käyttö on vain yksi hiiliviljelyn keinoista. Pellot myös kynnetään syksyn sijaan keväällä ja silloinkin totuttua kevyemmin, jolloin hiiltä pääsee karkuun huomattavasti vähemmän. Hankkeessa on myös huomattu, että nurmi kannattaa niittää yli kahdestatoista sentistä tavallisen viiden kuuden sentin sijaan. Silloin kasvu ei pysähdy, juuristo heikkene eikä kasvi lakkaa syöttämästä hiiltä maahan.
– Pieni asia. Me säädämme niittokoneen korkeammalle. Usein kyse on tällaisesta hienosäädöstä. Ei muuteta sitä, mitä tehdään vaan sitä, miten tehdään.
Myös hämeenlinnalaisten Anniina ja Mauri Iivosen reilun 700 neliön puutarhassa nurmikko saa kasvaa pitkäksi, ja syksyn lehdistä ne, jotka eivät mahdu kompostiin, silputaan antamaan nurmelle ravinteita.
Iivosia voisi kutsua hiilitarhureiksi, sillä he ovat mukana Tahvosen vetämässä pihavalmennusringissä, joka on osa Co-carbon -hanketta. He saavat tutkijoilta neuvoja, miten hoitaa 1930-luvulla rakennetun omakotitalonsa puutarhaa ja mökkipihaa hiiliviisaasti. Tutkijat mittaavat vaikutuksia muun muassa maanäytteillä. Projekti on alussa, joten tuloksia vasta odotellaan.
– Innostuin heti hankkeesta, sillä olen ollut jo aiemmin intohimoinen kompostoija. Ja totta kai minäkin olen huolissani siitä, millaisen maailman jätämme lapsenlapsillemme, kertoo Anniina Iivonen.
Pihan aarre, 30-vuotias Sepe-kompostori, on projektin myötä saanut rinnalleen toisen lämpökompostorin, ja niiden viereen nikkaroitiin avoin lehtikomposti.
Kompostointi on yksi hiilitarhuroinnin toimenpiteistä. Omalla tontilla syntyvä kasvijäte pyritään kierrättämään pihassa sen sijaan, että se vietäisiin jätesäkissä kaatopaikalle tai poltettaisiin, jolloin hiili vapautuu ilmaan heti.
– Hiiltä on puiden oksissa ja lehdissä ja vaikkapa leikatussa ruohosilpussa. Ne kannattaa pitää tontilla, selventää Tahvonen.
Kyse on myös maan kunnon parantamisesta ja mikrobien ruokkimisesta. Siitä, että hiilimoottori saadaan kehräämään.
– Eloperäinen komposti on sikamaisen hyvä maanparannusaine, sillä se toimii sekä tiiviissä savimaassa että kuivassa hiekkamaassa, kehuu Tahvonen.
Innostavaa on se, että maan kasvukunto, veden pidättävyys, hiilimoottori ja kukoistava puutarha ovat täysin kytköksissä toisiinsa. Mitä elävämpi ja parempi maa, sitä hienommin kasvavat kasvit.
Anniinan kompostointisysteemi on pitkälle viritetty. Hän ruokkii toista lämpökompostia ruoantähteillä aina vuoden verran, toisessa pidemmälle kompostoitunut jäte muhii samalla mullaksi. Keväällä multakomposti tyhjennetään, ja kompostien osat vaihtuvat. Lisäksi Anniina sekoittaa lämpökompostorin puoliksi kompostoitunutta ainesta lehtikompostiin. Systeemi toimii niin hyvin, että se tuottaa kaiken pihalle tarvittavan mullan ja ravinteet.
– Hiilen kannalta komposti pitäisi olla joka tontilla, mutta sitä ei tarvitse tehdä vakiomuotoisena vaan sovittaa perheen toimintatapoihin. Komposti voi olla vain lehtiä ja puutarhan perkuujätteitä sisältävä kehikko, joka käännetään kerran vuodessa, rohkaisee Tahvonen.
Hiilinäkökulmasta Tahvosta hieman tuskastuttaa pari pihasuunnittelun nykysuuntausta. Hän ymmärtää, että kaupunkeja pitää tiivistää, mutta kysyy samalla, kuinka pieneksi pihat voivat mennä, että niille mahtuu kasvillisuutta eikä pelkkä autonkääntöpaikka.
– Kyse on siitä, miten tiivistäminen tehdään ja miten talot sijoitellaan. Jos me haluamme, että ihmiset heräisivät hiilipuutarhurointiin, he tarvitsevat siihen tilaa. Jossain on raja, mitä pienemmäksi esimerkiksi maavaraisen puun kasvutila ei voi mennä.
Toinen asia ovat television pihamuutosohjelmista tutut jättiterassit, jotka ovat lyöneet meillä isosti läpi.
– Terassin ei pitäisi olla lähtökohtaisesti 80 neliötä, vaan koon pitäisi tulla käyttäjän tarpeista ja paikan mahdollisuuksista. Olisi hyvä, että tehtäisiin järjellisen kokoinen terassi ja jäljellä jäävä alue varattaisiin monikerroksiselle kasvillisuudelle.
Monikerroksisella kasvillisuudella Tahvonen tarkoittaa puita, pensaita, perennoja, pikkupensaita, maanpeittokasveja ja sipulikukkia.
Kerroksellisuus on tapa saada neliöille mahdollisimman paljon ilmarakoja. Kun kasvillisuutta on paljon, se tarkoittaa myös runsaasti erilaisia juuristoja, mikä johtaa kiivaampaan hiilensyötteeseen.
Ehkä yllättäen nurmikkokaan ei ole letkeästi hoidettuna pahis. Se kun yhteyttää aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Suomalainen nurmi on myös usein monilajinen ratamoineen ja voikukkineen.
Kasvivalinnoissa pätee ikivanha sääntö: oikea kasvi oikeaan paikkaan. Oleellista ei ole kotipuutarhassa selvittää, mikä kasvi sitoisi eniten hiiltä, vaan tutkiskella omaa maaperää ja valo-olosuhteita.
– Kasvien pitäisi oikeasti menestyä kasvupaikalla. Jos kasvi ei kasva hyvin, se ei myöskään sido hiiltä.
Toki monivuotinen kasvusto on erityisen tärkeää, ja puuvartisilla kasveilla on juurissaan suuri sieniyhteisö, joka sitoo rihmastoonsa hiiltä. Pihapuu kannattaa myös valita huolella: niin, että siitä tykkää vielä vuosien päästä ja se mahtuu kasvamaan sille valitussa paikassa. Silloin se sitoo hiiltä pitkään.
Kasvien olisi hyvä antaa kasvaa rauhassa ja muodostaa kasviyhdyskunta. Ehkä voisimme irrottaa hieman kontrollista ja hyväksyä, että kasvit eivät aina pysy rooleissa, jotka olemme niille istutuksissa suunnitelleet.
– Kun katsomme yksittäisen kasvin sijaan kasviyhdyskuntaa, ei haittaa, jos ajan myötä joku alkaa dominoida tai taantua. Muutos on mahtavaa! Yhdyskunta elää!
Sama pätee hoitotoimenpiteisiin. Jos puutarhan ”siistinä” pitäminen tarkoittaa jatkuvaa surruttelua polttomoottorilaitteilla, onko se sellaista puutarhanhoitoa, jota tässä ajassa pitäisi tehdä? Ehkä hoidettu alue voi muodostaa vain osan pihan pinta-alasta ja leikatuista risuista pinottu lahoaita olla paitsi hiilivarasto ja monimuotoisuuden vaalija, myös pihan kaunistaja.
– Suurin haaste on se, että pitäisi pysähtyä miettimään, eikä tehdä niin kuin on aina ennen tehty tai kuten naapurit tekevät, tiivistää Tahvonen.
Tärkeintä on aloittaa jostakin. On lannistavaa, jos heti pitäisi olla täydellinen hiilensitoja. Valitse siis asia, joka tuntuu merkitykselliseltä ja jonka ajattelet toimivan sinun pihallasi.
Oma puutarha on tutkitusti suuri mielihyvän lähde. Ehkä tulevaisuudessa osa ilosta syntyy tiedosta, että se sitoo hiiltä.
– Minulle hiilinieluajattelu on tuonut lisää innostusta pihaan ja kasveihin. Tuntuu, että ei tämän tarvitsekaan olla hirveän vaikeaa! miettii Anniina Iivonen.
Hiiliajattelu on yhtenevä myös luonnonmukaisen puutarhanhoidon ja monimuotoisuuden tukemisen kanssa. Näin on Eliisa Malinin mukaan myös pelloilla.
– Hiiliviljely on win-win-toimintaa. Vesistöjen hyvinvointi, luonnon monimuotoisuus ja ilmasto-ongelmat nivoutuvat toisiinsa, ja jos me parannamme näistä jotakin, parannamme myös niitä muita. Sen kaiken ytimessä on maan hyvinvointi.
Outi Tahvosen Co-carbon-hankkeessa yksi kiinnostava tutkimuskysymys kuuluu, voisiko hiilitarhurointi rönsyillä myös ulos puutarhasta.
– Jos omalla pihalla näemme, miten hiiltä sidotaan ja teemme kasvun tukemisen kanssa töitä, muuttuvatko kulutustottumuksemme muillakin rintamilla kestävämpään, hiiliviisaampaan suuntaan. Hiilipuutarhurointi ei ratkaise kaikkea suoraan, mutta voisiko se tietämys ja kokemus auttaa, kun näpeissä on fiilis, miltä tuntuu hyvä maa.
7 vinkkiä hiiliviisaaseen puutarhaan
- Maksimoi pihan kasvimäärä ja kukoistus. Kasvata monessa kerroksessa ja monenlaisia kestäviä kasveja. Valitse kuhunkin kasvupaikkaan sopivia kasveja. Hyvinvoiva kasvi sitoo hiiltä. Harkitse, ennen kuin kaadat puita.
- Peitä multa. Avoin mullos päästää hiilidioksidin ja kosteuden karkuun. Käytä maanpeitekasveja, baby leaf -kasveja (kasvimaalla) tai eloperäistä katetta, kuten silputtuja lehtiä tai haketettuja oksia.
- Paranna maan vesitaloutta: hyvässä maassa vesi pääsee imeytymään maahuokosten väleihin ja pysyy siellä hetken, jotta kasvien juuret ehtivät apajille. Kerää sadevesi ja kastele hanasta vain tarpeeseen.
- Kompostoi ja ruoki kompostilla maan mikrobeja. Saat kierrätettyä kasvijätteen omalla tontilla ja parannettua maata. Lannoita ensisijaisesti eloperäisellä lannoitteella, kuten kompostilla tai lannalla.
- Jätä naatit kasvimaalle ja silppua perennanvarret kasvupaikalle. Käytä risut ja oksat lahoaitaan tai haketa ne kompostiin tai katteeksi. Kompostoi lehdet tai silppua ne nurmikolle tai pensaiden alle.
- Tutustu biohiileen maanparannusaineena. Kuivatislaamalla (pyrolyysi) eloperäisestä aineesta valmistettu biohiili on keino sitoa hiili maahan lähes pysyvästi, ja sen kyky pidättää vettä ja ravinteita maassa on suuri.
- Mieti, mitä ostat pihaan. Vältä polttomoottorilaitteiden hankkimista. Älä käytä kemiallisia torjunta-aineita. Ota rakenteissa huomioon materiaalien kestävyys ja hiilijalanjälki. Kysele turpeettomien kasvualustojen perään.
Juttua varten on haastateltu myös Luonnonvarakeskuksen tutkijaa Sannakajsa Velmalaa, joka tutkii muun muassa kasvien ja mikrobien yhteistyötä ja maan mikrobiologiaa.
Lähteet: Hiiliopas, katsaus maaperän hiileen ja hiiliviljelyn perusteisiin, toim. Jussi Heinonsalo, Baltic Sea Action Group 2020, How to Garden the Low Carbon Way, Sally Nex, RHS 2021.
