Punaisten herukoiden marjat kimmeltävät auringossa kuin rubiinit, kypsät mustaherukat hohtavat tummina kuin etelän yöt. Herukoiden raskaat tertut saavat pensaiden oksat niiaamaan syvään, kunnes marjojen poimija vapauttaa ne taakastaan. Yhdestä kookkaaksi kasvaneesta herukkapensaasta saattaa kertyä ämpärikaupalla mehukkaita marjoja, vaikka osa kirpeänmakeista marjoista päätyisikin suoraan poimijan suuhun.

Entisaikojen kätevät emännät keittivät herukka- eli viinimarjasadosta sokerin kanssa mehut, hillot ja hyytelöt, jotka varastoitiin talven varalle kellariin siisteihin pullo- ja tölkkirivistöihin. Mustaherukan aromikkaita lehtiä saatettiin sujauttaa lisäksi maustamaan kurkkusäilykkeitä.

Suuren säilöntätarpeen vuoksi herukkapensaita on ollut tapana istuttaa talon pihapiiriin runsaasti. Marjapensaat tuottivat satoa silloinkin, kun metsämarjoilla oli huono vuosi. Perinteisen rintamamiestalon puutarhaa ei voikaan edes kuvitella ilman säntillisiin riveihin istutettua marjapensasryhmää. Esimerkiksi puutarhasuunnittelija Elisabeth Koch laati suunnitelmia kaupunkien pienille omakotitalotonteille ja siirtolapuutarhoihin, joihin oli mahdutettu muutamien hedelmäpuiden lisäksi vähintään viisi, mutta mieluiten tusina marjapensasta. ”Varsinkin kaupunkilaislapset kaipaavat tuoreita puutarhamarjoja, heillä kun ei ole tilaisuutta poimia marjoja metsästä, kuten maaseudun lapsilla”, Koch muistutti vuonna 1953 julkaistussa kirjassaan.

Suomalaisissa puutarhoissa on kasvanut herukoita jo parin sadan vuoden ajan. Alkuun yleisesti käytössä oli tosin vain luonnosta kerättyjä pensaita, sillä sekä puna- että mustaherukka kasvavat Suomessa myös luonnonvaraisina. Mustaherukkaan voi törmätä eteläisen Suomen lehtokorvissa purojen varsilla ja muilla kosteahkoilla paikoilla. Luonnonvarainen pohjanpunaherukka kasvaa koko maassa, harvinaisempana täällä esiintyy myös muutama muu punaherukkalaji. Luonnonvaraisten marjapensaiden lisäksi luonnosta saattaa löytyä herukoita myös viljelykarkulaisina tai -jäänteinä, sillä ne voivat menestyä vuosikausia hoitamattomina.

Herukoita on viljelty ainakin Saksassa, Englannissa ja Hollannissa pitkään. Jo 1400-luvulla Englannissa tiedetään viljellyn mustaherukkaa. Samoilta seuduilta ovat kotoisin vanhimmat herukkalajikkeet. Kovasti ’Punainen Hollantilainen’ ja ’Valkoinen Hollantilainen’ -lajikkeita muistuttavia puna- ja valkoherukoita kuvaillaan jo vuonna 1665 julkaistussa englantilaisessa puutarhakirjassa.

Vaikka ensimmäiset tiedot herukoiden viljelystä Suomessa ovat jo 1700-luvulta, viljely yleistyi vasta seuraavalla vuosisadalla, ensin kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Kansa tosin innostui herukoiden viljelystä aika hitaasti, olihan metsissäkin marjoja. Puutarhuri ja kansakoulunopettaja Matti Hyvönen patisteli vuonna 1929 ilmestyneessä Kotipuutarhuri-kirjassaan lukijoita istuttamaan puutarhaan lisää marjapensaita: ”Ken on saanut tietää, kuinka herkullisia ja hyviä ruokia marjoista voidaan valmistaa talvellakin ja kuinka mainiosti marjajuomat korvaavat tavalliset nautintojuomamme, kahvin ja teen, hän on tahtonut saada puutarhamarjoja asuntonsa ympärille kasvamaan”.

Muissakin vanhoissa puutarhakirjoissa lukijoita kannustettiin istuttamaan puutarhaansa lisää herukoita. Niissä muistutettiin, että toisin kuin hedelmäpuut, marjapensaat menestyvät Suomen pohjoisosia myöten. Pohjoisen kesän sanottiin tekevän marjapensaiden sadosta myös hienomman makuisia kuin Keski-Euroopassa. Puutarhakirjailijat Nora ja Maiju Pöyhönen, äiti ja tytär, ylistivät herukoita jopa ”pohjolan viinirypäleiksi”.

Ensimmäiset herukkalajikkeet saapuivat Suomeen 1800-luvulla. Tuolloin ulkomaisten puna- ja mustaherukkalajikkeiden lisäksi oli tarjolla myös mustaherukan kirjavalehtistä muotoa sekä mustaherukan vihreämarjaisia muotoja eli viherherukkaa. Mustaherukoista on aina ollut useampia lajikkeita kuin punaherukoista. Esimerkiksi Harvialan taimitarhan hintaluettelossa vuodelta 1924 löytyy viisi erilaista mustaherukkaa, muun muassa englantilaiset ’Bang Up’ ja Queen Victoria’, mutta punaisista herukoista mainitaan vain, että ne ovat hollantilaisia.

Ulkomaiset lajikkeet eivät aina menestyneet pohjoisessa niin hyvin kuin oli toivottu. Niiden sijasta varsinkin mustaherukoista alettiin nopeasti suosia luonnonlajeista kehittyneitä kestäviä kotimaisia paikalliskantoja, kuten Jyväskylästä peräisin oleva ’Åström’, ’Melalahti’ Paltamosta ja Varsinais-Suomen saaristosta lähtöisin oleva ’Brödtorp’. Niitä kasvaa yhä monissa kotipuutarhoissa, sillä marjapensaat ovat pitkäikäisiä. Monien mielestä vanhojen lajikkeiden marjat ovat myös makoisampia kuin lähinnä ammattiviljelyn tarpeisiin jalostetuilla uudemmilla herukoilla. Vanhat kotimaiset herukat vaikuttavat kuitenkin modernien lajikkeiden taustalla, koska niitä on hyödynnetty lajikekehittelyssä. Esimerkiksi mustaherukka ’Mikaelin’ taustalta löytyy maukasmarjainen ’Brödtorp’. Poikkeuksellisen pystykasvuisen ’Marskin’ taustalla taas on ’Hedda’-lajike, joka on pohjoisruotsalaisen ’Öjebyn’ ja kainuulaisen ’Melalahden’ risteytys.

Lähteet: Matti Hyvönen: Kotipuutarhuri (Otava 1929); Nora ja Maiju Pöyhönen: Kodin kasvitarha (Otava 1950); Elisabeth Koch: Oma puutarhani (WSOY 1953); MTT: Suomen kansallisten kasvigeenivarojen pitkäaikaissäilytysohjeet: Hedelmä- ja marjakasvit (2006)