Hanna Jensen: ”Tuntui hyvältä luopua tavarasta, kun tiesin, että vastaanottajat iloitsivat”
Ajatus tavarasta, johon ei kosketa koskaan, aiheuttaa minulle allergisen reaktion, kirjoittaa toimittaja, tietokirjailija ja logoterapeutti Hanna Jensen. Hänestä kellarikaan ei saa olla hautausmaa.
En ole vieläkään toipunut siitä, kun omakotitalossa asuva ystäväni totesi ohimennen, ettei ole siivonnut kellariaan 20 vuoteen. Viinit roiskuivat rinnuksille, kun yritin kuvitella sitä kauheutta: heräisit joka aamu tietäen, että sadan neliön tavarameri odottaa tuolla pimeydessä. Kellari ei saa olla mikään hautausmaa – sehän on paikka, jonne mennään silloin tällöin yksin tai koko perheen voimin tekemään vuodenaikasiivous ja kokemaan taas yksi ”ihana karsintakerta”. Eikö niin, perheeni?
Ajatus tavarasta, johon ei kosketa koskaan, aiheuttaa minulle allergisen reaktion. Ystäväni mielestä minä vain sairastun syksyisin tyhjennyskohtaukseen.
”Vie tästä vähän ruokaa! Otatko eteisen kaapista työkalut samalla?”
Heti mieleni kääntyy omaan, paljon pienempään kerrostalokellariimme. Voisiko vanhan puukelkan jo lahjoittaa? Valaisin, joka on odottanut sijoitusta vuosikausia, ansaitsee jo uuden kodin. Jokainen kotiimme tuleva vieras on potentiaalinen pelastaja: Haluatko tuolin mukaan? Vie tästä vähän ruokaa! Otatko eteisen kaapista työkalut samalla? Esikoisemme lähtee aina meiltä kylästä kummallisen nopeasti puettuaan ulkovaatteet päälle.
En ole minimalisti lainkaan. Päinvastoin. Karsimisessa ei ole kyse minimalismista. Keittiömme avohyllyllä komeilee kolmisenkymmentä erilaista maustepurkkia – jo pelkkä näky saisi ahdistumaan kaikki ne, joilla on keittiössä vain yksi limetti. Mutta minä käytän niitä purkkeja. Juuri se tekee niistä rakkaita.
Ongelma syntyy, kun kotona lojuu tavaraa, johon ei ikinä kosketa. Yksi esimerkki on kaunis antiikkipianomme kynttilätelineineen. Osaamme kyllä soittaa mutta olemme todistaneet jo 34 vuoden ajan, ettei niin tapahdu – paitsi kun puolisoni kerran vuodessa soittaa saman kappaleen liian kovaa. Onko piano siis perusteltu huonekalu?
Ehkä sen tehtävä onkin olla muistutus lapsuudenkodista tai tunnelman luoja. Ehkä sen vain kuuluu olla meillä.
Puolisoni vastusti aluksi äitini kunnostettua antiikkista nojatuolia, mutta noin viikossa hän muutti siihen. Ilahduin: huonekalu on käytössä!
”Omakotitaloystäväni oli ohjeistanut, että tavarat pitää sijoitella harkitusti asetelmiksi ja rykelmiksi.”
Puoli vuotta sitten muutimme talvikausiksi Madridiin, ja pääsin taas testaamaan karsimisen taitoa. Ennen lähtöämme Helsingistä jaoin rakkaat viherkasvini naapureille ja ystäville kauniissa saviruukuissa. Rahapuu lähti ystävälle, joka kerran ihasteli sen rehevyyttä (kannattaa miettiä, mitä sanoo). Tuntui hyvältä luopua, kun tiesin, että vastaanottajat iloitsivat.
Ensimmäisen kuukauden väliaikaisasunto Madridissa oli täynnä tavaraa: afrikkalaisia koriste-esineitä, kuivakukkia, amppeleita, rustiikkisia kaappeja ja mitä vielä. Aluksi tavarapaljous viihdytti, mutta pian aloin kaivata happea ja tilaa. Kun kodissa ei ole yhtään rauhallista nurkkaa, tavarat tulevat iholle kiinni. Niitä ei liioin enää ”näe”. Muistin, että omakotitaloystäväni oli ohjeistanut, että tavarat pitää sijoitella harkitusti asetelmiksi ja rykelmiksi, jolloin silmä huomaa ne. ”Rykelmien välissä on oltava tyhjää”, hän sanoi.
Vielä viimeisenä päivänä ensimmäisessä asunnossa huomasin, että oho, tuossa seinällähän on makramee.
Lopullinen vuokrakotimme Madridissa oli melkein tyhjä, vaikka se olikin kalustettu. Ihanaa! Sinne valikoitui vain muutama tavara: pari käytettyä itämaista mattoa, meksikolainen kulho ja vesikannu ja pari kasvia. Asunnon pitkä käytävä – jollaisia Suomessa ei suosita – oli kuin oma catwalkini: aamuisin lähdin liihottamaan makuuhuoneesta käytävän toiseen päähän keittiöön. Kun ympärillä ei ollut turhaa krääsää, jokainen esine loisti omassa arvossaan.
Hanna Jensen on kirjoittaja ja sisustaja, joka karsii tavaroita kuin taikuri: yhtäkkiä katoaa tuoli ja seuraavaksi koko kaappi on tyhjä.
