Lapsena Maija-Leena Rova, 67, mietti, miten ihmeessä maailman miljardeista ihmisistä vain pienen pieni osa, tämä hänen joukkonsa, pääsee taivaaseen.

Erityisen pahalta Maija-Leenasta tuntui äidin siskon Hannan puolesta. Hanna-täti oli lähipiirin aikuisista ainoa, joka jutteli kylään tullessaan lapsille ja toi mukanaan makeita tuliaisia.

Tuntui suurelta vääryydeltä, että muita vieraita tervehdittiin lämpimästi ”Jumalan terve”, mutta Hanna-tädille sanottiin arkisesti ”Päivää”.

– Muistan ajatelleeni, että Taivaan isä näkee Hanna-tädin kiltteyden. Rukoilin, että se pelastaisi hänet helvetiltä. Hanna-täti oli tärkeä poikkeus muista aikuisista, joille me lapset olimme kuin ilmaa.

Maija-Leena on yhdeksänlapsisen vanhoillislestadiolaisen perheen toiseksi nuorin. Lapsuudestaan hän muistaa, että aina tehtiin töitä. Kahdesti päivässä valmistettiin ruoka 11 hengelle, tiskattiin käsin kaikkien astiat, lakaistiin lattiat ja pestiin käsin koko joukon pyykit. Kun lisäksi vielä käytiin seuroissa kahdesti, usein kolmekin kertaa viikossa, ei elämään lapsen näkökulmasta juuri muuta mahtunut. 

Tuttu ja turvallisen tuntuinen maailma alkoi hajota Maija-Leenan ollessa kymmenen vanha. Elettiin 1960- luvun alkua, ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä käytiin uskonsotaa. Kiistaa aiheuttivat muun muassa näke­mykset ehtoollisen ja kasteen sakramenteista. Sen seurauksena liikkeestä erkaantui joitakin satoja niin sanot­tuja pappissiiven edustajia.

Opinkiistat hajottivat paitsi lestadiolaista liikettä, myös Maija-Leenan perheen. Sisaruksista kolme vanhinta jäi puolisoidensa ja ystäviensä kanssa vanhaan uskoon, maallikkosiipeen. Loput valitsivat uuden pappissiiven.

Jääneet joutuivat tuomitsemaan vanhempansa ja pikku­sisaruksensa väärähenkisiksi ja eriseuraisiksi.

– En ymmärtänyt riidan syitä, mutta perheen hajoaminen teki kipeää. Sisareni tekivät lopulta sovinnon vanhempieni kanssa, mutta kului vuosia, ehkä vuosikymmeniä, ennen kuin yhden ainoan kerran pystyin keskustelemaan asiasta äitini kanssa. Niin traumaattisena riidan koin.

Perheen hajoamisesta käynnistyi myös Maija-Leenan irtaantuminen uskosta.

Lapsena Maija-Leena käveli äitinsä perässä kaupungilla ja toivoi, ettei törmäisi koulukavereihinsa. Ettei kukaan näkisi jatkuvan työn kuluttamaa, ”lestadiolaisen näköistä” äitiä. Tai ettei kukaan sattuisi kulkemaan avoimien ikkunoiden ali silloin, kun kotiseurojen aikaan veisattiin kovaan ääneen Siionin lauluja.

Häpeä oli läsnä silloinkin, kun luokkakaverit pyysivät elokuviin tai puhuivat televisiosta katsomistaan ohjelmista. Ne olivat Maija-Leenalle syntiä, ehdottomasti kiellettyjen asioiden listalla, kuten tanssiminen, meikkaaminen ja monet muut maalliset houkutukset.

Kun perhe oli eronnut rauhanyhdistyksestä, Maija-Leenan tuntema maailma lakkasi olemasta. Yhtäkkiä ympärillä ei ollut enää runsaslukuista uskovien ystävien joukkoa. Vanhoja kavereita ei saanut tavata, ja usein toistuneet seurakäynnit loppuivat. Maija-Leena oli onneton. Jäljelle jäi vain yksi ystävä, joka ei ollut ollenkaan uskossa.

Seurapuheiden varoittavista esimerkeistä tuttu maailmallinen meno kuitenkin kiinnosti Maija-Leenaa. Hän halusi vimmaisesti tutustua muihin nuoriin.

Maija-Leena pyöräili pitkin kaupunkia ja katseli oman ikäistensä porukoita. Tuntui pahalta tajuta, ettei hän osannut puhua heille.

– Olin oppinut peittelemään lestadiolaisuuttani ja kertomaan pieniä valheita avukseni, mutta en tiennyt mitään Beatlesin musiikista enkä Tohtori Ben Caseyn juonenkäänteistä. Se oli tuskallista.

Yksi asia oli kuitenkin 12-vuotiaan mielessä kirkas: tästä eteenpäin määritän elämäni itse, ilman ulkopuolisten sanelemia ohjeita. Vei kuitenkin vuosia, ennen kuin päätös lopulta konkretisoitui.

Vähitellen Maija-Leena tutustui uusiin ihmisiin. Oli helpottava huomata, etteivät ne, jotka eivät uskoneet, olleetkaan demo­neita, kuten seurapuheissa oli opetettu. Eikä maallinen maailma ollut paha, vaan ihan tavallinen.

Mutta se piti opetella, että pohtii itse, mikä on kulloinkin oikein ja mikä väärin. Aiemmin sen olivat määritelleet seuroissa puhuvat papit ja saarnamiehet.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Maija-Leena pakeni lapsuuttaan yliopistoon Turkuun. Hän rakastui ja meni naimisiin. Vanhemmat surivat tyttärensä maallista avioliittoa ei-uskovan miehen kanssa, eikä koruttomiin maistraattihäihin voitu kutsua yhtään morsiamen perheenjäsentä tai sukulaista.

– En tiennyt vielä silloin, kuinka pitkälle lapsuudes­tani kumpuavat ahdistus ja kelpaamattomuus kanssani kulkevat.

Akateemisen miehensä kautta Maija-Leena sai ystäviä, joiden puheita hän kuunteli silmät selällään. He olivat kiinnostuneita ympäröivästä yhteiskunnasta ja olivat lukeneet paljon. Maija-Leena yritti ymmärtää ja saavuttaa heidän tietämystään.

– Muille samanikäisille tutut asiat olivat jääneet minulle vieraiksi. Elämä oli kuin pitkän matkan juoksu, jossa tunsin kompastuvani heti alkumetreillä. Koen kasvaneeni tynnyrissä, jota raotettiin vain sen verran, etten kuollut hapenpuutteeseen.

Maija-Leena kuvaa lestadiolaisuuden kulkevan veren­kierrossaan. Ulkopuolisuuden tunteesta ei ole helppo päästä eroon. Lapsuudessa hän sai runsaasti oppia tulisista saarnoista, joilla pyrittiin herättämään synnintuntoja. Sen sijaan omaan ajatteluun, kyseenalaistamiseen, yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai kulttuuriin hän ei saanut rohkaisua.

– Kyseenalaistaminen kuuluu nuoren kehitykseen. Kun katson, miten lapseni valmistavat lapsenlapsiani maailmaan, tuntuu ihan älyttömältä, ettei kukaan koskaan kysynyt minulta lapsena, mitä tunnen.

Maija-Leena ryhtyi vihdoin ottamaan tilaa itselleen, kun hän erosi muutama vuosi sitten puolisostaan. Aika on auttanut hahmottamaan niitä jälkiä, joita lapsuus on kehon muistiin jättänyt. Miltä tuntui se, ettei vanhemmilla ollut koskaan aikaa ottaa syliin eikä lapsille ikinä luettu kirjoja. Miltä tuntui irtaantua isosiskosta, joka oli oikeastaan ollut hänelle kuin äiti. Miltä tuntui oppia jo varhain hillitsemään tunteensa ja väheksymään ajatuksiaan.

– Vaikeinta on ollut oppia rakastamaan itseään. Mietin aina vain sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Nyt olen laittanut sille pisteen. Kai minä tämän ikäisenä osaan ajatella ilman, että kysyn muiden mielipidettä.

Kenties tuskallisinta uskon jättämisessä oli tieto siitä, ettei elämän vastoinkäymisissä ole enää tukena perhettä, jonka puoleen kääntyä. Se suututtaa Maija-Leenaa. Onko oikeaa lähimmäisenrakkautta sellainen, johon sisältyy ehtoja?

– Uskonto on ihmisoikeuskysymys. En voi hyväksyä sitä, että lapsille pakkosyötetään ajatuksia enkä sitä, ettei liikkeen sisällä ole omantunnon vapautta päättää esimerkiksi ehkäisystä tai siitä, kuunteleeko musiikkia, jossa soitetaan rumpuja.

Vaikka hylkäämisen kokemus kulkee vahvana Maija-Leenassa edelleen, hän on kiitollinen siitä, että vanhemmat valitsivat pappissiiven. Hän kokee olleensa niin nöyrä, että ilman heidän eroamistaan Maija-Leena olisi todennäköisesti pysynyt liikkeessä, tukah­duttanut ahdistuksensa ja saanut liudan lapsia, joita ei halunnut.

– On tietysti mahdotonta sanoa, olisinko tyytyväisem­pi elämääni, jos olisin jäänyt. Ainakin elämäni on nyt vapaam­paa. Kertaakaan en ole ajatellut palaavani. Haluan tehdä valintani itse, ymmärtää ja tuntea asiat ja ottaa vastuun päätöksistäni.

Viha uskoa kohtaan on vuosien varrella lientynyt. Sisarusten kanssa välit ovat asialliset, vaikka yhteyttä pidetään harvakseltaan.

Netistä Maija-Leena on löytänyt muita uskonliikkeistä eronneita, joiden vertaistuki on ollut tärkeä apu eheytymisessä. Esimerkiksi tunnettu bloggaaja Vuokko Ilola kuvaa Maija-Leenan mielestä erkaantumisen prosessia hyvin: on kuin keho olisi täynnä kasvaimia, jotka revitään juurineen irti yksi kerrallaan.

Maija-Leena tuntee, että hänen persoonansa on vihdoin päässyt kukoistukseensa. Hänestä on tullut rohkea ja empaattinen.

Kun Suomeen alkoi saapua edellissyksynä ihmisiä sodan jaloista, Maija-Leena tarjosi kotiaan pakolaisnaiselle. Hän pystyy asettumaan pakolaisten asemaan.

– Tiedän, miltä muukalaisuus tuntuu. Me uskonnolli­sista liikkeistä eronneet tarvitsisimme samanlaista kotouttamista yhteiskuntaan kuin pakolaisetkin. On tärkeää, että emme käännä selkäämme apua tarvitseville.