Päivämäärä on päätetty. Olemme lähettäneet ­kutsut sukulaisille ja ystäville, sillä suuren ­askeleen edessä haluamme olla läheistemme ympäröiminä. On aika vihkiä meidät taloon muuttaneiksi: pidämme tupaantuliaiset.

Muutimme kalliolla kohoavaan muumitaloomme jo tammikuussa 2021, mutta ennen juhlia piti rauhassa laskeutua ja ihmetellä. Miten talossa oikein asutaan? Piti opetella uudet lenkkipolut koiran kanssa ja sopia, kuka pitää sukkiaan missäkin kaapissa. Tuparit saisivat siis odottaa.

Muutto ensimmäiseen omaan taloon tuntui paljon dramaattisemmalta kuin siirtymä kerrostaloasunnosta toiseen tai muutto rivitaloon.

Taloon muuttaessa, varsinkin sellaiseen, joka on jonkun muun rakentama ja rakastama, tuntee suurta vastuuta. Koti pihoineen on oma pieni palasemme maapalloa. Ei ole taloyhtiötä, jolta voi odottaa palvelua, vaan hoidamme kaiken itse.

Toki erilaista on myös vapaus: jos haluan takapihalleni bonsai-leikatun männyn, niin minähän sellaisen hankin. Heti, kun on varaa.

Juuri tämä jokapäiväistä elämää määrittelevä vastuun ja vapauden liitto tekee tupaantuliaisistamme merkittävät. Parin viime vuoden ajan huomattava osa vähäisestä yhteisestä vapaa-ajastamme on mennyt taloa ja pihaa laittaessa. Talvisin maalaamme kattoja ja seiniä sisällä, sisustamme ja käymme päivittäistä kamppailua luonnonvoimia vastaan, kun lumikinokset yrittävät haudata elävältä kaiken, mitä olemme istuttaneet. Kun kevät taas koittaa, vietämme viikonloput tavaratalojen pihaosastoilla ja puutarhanhoidon erikoisliikkeissä, jotta voimme elvyttää kotipihaa lannotteilla, mullalla ja rakkaudella. Kesällä nautimme ja rakennamme – ihan varmasti jotain!

Syksyllä ihmettelemme, mihin kaikki rahat ovat menneet ja toteamme, että parasta palata töihin, jotta on varaa kodittaa seuraavatkin 365 päivää.

Mitä enemmän remontoimme ja laitamme, sitä suuremmaksi tupareiden kynnys kasvaa. Siksi peli pitää nyt puhaltaa poikki. Jos jäämme odottamaan täydellistä hetkeä, tupaantuliaisia ei juhlita koskaan.

Siksi olen päättänyt, että juhlien teema onkin keskeneräisyys. Tämä on kaltaiselleni täydellisyyden tavoittelijalle haaste, mutta tervetullut sellainen. Keskeneräisyys on itse asiassa parasta mitä tupareissa voi olla, sillä sen ansiosta juttu ei lopu kesken. Kun esittelemme tiluksia vieraille, voimme kertoa kaikesta, mitä olemme jo tehneet ja mitä on vielä edessä.

Keskeneräisyyden sietämistä helpottaa se, että järjestämme juhlat ensisijaisesti puutarhassamme. Näin ­sisätilojen kaikista suurista ja pienistä projekteista ei tarvitse puhua.

Toki pihallakin on jokunen homma hoidettavana ennen juhlia. Laho aita tulee purkaa ja rakentaa uusi tilalle. Valaisimet pitää uusia, terassi öljytä, nurmikko pelastaa ja pilarikataja ja se bonsai-mänty istuttaa. Kalusteitakin pitää hankkia, ja ne toki tarvitsevat talveksi säilytyspaikan, joten ulkorakennus olisi hyvä.

Kaiken tämän jälkeen asumme edelleen keskeneräisessä kodissa. Omakotitalossa asumisen autuus ja kirous onkin, ettei se koskaan ole valmis. Se itsessään luo sisältöä, haasteita ja tarkoitusta. Rohkenen todeta, että jollain tapaa juuri se on täydellistä.

Christoffer Strandberg on perfektionisti, joka alkaa ymmärtää keskeneräisyyden kauneutta – jopa tupareissa.