Ruokasali luonnon keskellä vai puinen kiitorata? Jättiterassi on talomme hienous ja hankaluus
Vaikka vain taivas on rajana, olemme pinteessä terassimme kanssa, Kotivinkin kolumnisti Christoffer Strandberg kirjoittaa.
Neljäs kesä toden sanoo ei taida muodostua suomalaiseksi klassikkosanonnaksi, mutta meillä niin kuitenkin kävi. Muumitalomme hienompia ja vaikeimpia puolia on koko ajan ollut eteläpuolen jättimäinen terassi. Siellä olisi tilaa isollekin tanhuporukalle tai curlingradalle.
Takapihalle levittyvälle puukannelle pääsee saunaosastolta tullessa takkahuoneen ovesta. Siinä ovella yläkerran parveke tarjoaa hieman katosta, mutta muuten avoimella terassilla voi todeta, että vain taivas on rajana. Maisemaa koristavat istutukset, perennat ja kangasmetsä. Ajatuksen tasolla avaruus ja runsas tila on mukavaa, mutta käytännössä olemme pinteessä.
”Jättiterassilla tilaa olisi isollekin tanhuporukalle tai curlingradalle.”
Entisestä kodista muuttaessamme mukana tulivat tietysti vanhat ulkokalusteet. Polyrottinkinen sohvaryhmä ja aurinkovarjo löysivät luontevan paikan keskeltä terassia luoden sinne varjoisan keitaan.
Ongelmaksi muodostui pieni, neljän hengen ruokailuryhmä, joka oli ollut rivitalon pienellä patiolla täydellinen, mutta täällä se ei koskaan ole löytänyt paikkaansa. Tanssilavan kokoisella terassilla ruokailuryhmä näytti nukkekodin kalusteilta, ja niiden äärellä istuessa tuntui kuin olisi teatterin suurella näyttämöllä niukasti lavastetussa näytelmässä rikkinäisestä ydinperheestä.
Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin kalusteryhmän materiaali ja tumma väri. Siinä missä polyrottinki on ollut kestävä ja vaivaton, niin metallirunkoon kiinnitetty puujäljitelmälevy kuumenee auringossa niin, että uudet perunat paistuvat ranskalaisiksi lautasella.
Tämä on johtanut siihen, että emme ole kertaakaan syöneet terassilla kolmen vuoden aikana.
”Kun viidettä kertaa toteat, että jotain jäi keittiöön, ei rennolla puutarhabrunssilla ole enää niin leppoisaa.”
Nyt siihen tulee muutos, sillä takapihan puista kiitorataa koristaa viimein pitkä valkoinen pöytä, jonka äärelle mahtuu jatkopalan ansiosta vaikka kymmenen henkeä. Näin alkuun kuusi samaa sarjaa olevaa tuolia saa kuitenkin riittää.
Ratkottavia asioita on edelleen, nimittäin keittiön ja terassipöydän välillä on jonkin verran matkaa: yläkerrasta nurkkaa kiertäen portaita pitkin alakerran halki, ovesta ulos ja pöytään. Ei ehkä kuulosta kamalalta, mutta kun viidettä kertaa toteat, että jotain jäi keittiöön, ei rennolla puutarhabrunssilla ole enää niin leppoisaa.
”Kun en katso lompakon todellista kokoa, yhteen kulmaan sopisi mainiosti upotettu poreallas.”
Ehkä tulevaisuudessa harkitsemme kesäkeittiötä, jotta voimme laittaa ruokaa lähempänä ruokasaliamme luonnon keskellä. Katettu pergola pöydän yllä sisustaisi ja rajaisi areenamaista terassia. Kun edelleen annan mielikuvituksen juosta enkä katso lompakon todellista kokoa, yhteen kulmaan sopisi vallan mainiosti upotettu poreallas. Kyllä kunnon kesäiltaan kuuluu se, että ensin nostaa maljaa kuohuvalla ja sitten kylpee kuplivassa.
Terassin viereiselle sorapalstalle tarvitsisimme varaston, jonne saisimme sekä polttopuut että talveksi osan kalusteista. Ja jos tarkkoja ollaan, kaikki terassilaudat pitäisi asentaa tiheämmin, sillä nyt satunnainen käärme pääse kurkkimaan lautojen välistä.
Taitaa olla niin, että kun antaa ulkoruokaryhmälle pikkusormen, terassi vie koko käden. Veikkaan kuitenkin, että ennen kun kaikki nämä haaveet on toteutettu, on se neljästoista kesä joka toden sanoo.
Christoffer Strandberg luuli hankkineensa uuden ruokailuryhmän, mutta saikin osakseen neljäntoista vuoden projektin.
