Olen toipuva sottapytty – ja todiste siitä, että sotkuisesta teinistä voi kasvaa ihan kelpo aikuinen
Huoneeni oli teininä niin sekainen, että äitini kysyi selvänäkijältä, tuleeko minusta ikinä mitään, kirjoittaa toimituspäällikkö Anu Karttunen. Mutta voiko entisen sotkupetterin kaaoksensietokyvystä olla myöhemmin jopa hyötyä?
Lattia on niin täynnä vaatteita, ettei mattoa näy. Pöydällä ovat sikin sokin meikit, suoristimet ja kihartimet, tölkit ja pullot, lasit, mukit, lautaset ja koulutarvikkeet. Sänky on petaamatta.
Katson ovelta näkyä kauhuissani ja avaan jo suuni marmatusasentoon, mutta nipistänkin huulet yhteen. Muistan nimittäin juuri, että oma huoneeni oli teini-iässä niin sotkuinen, että huolestunut äitini – rauha hänen muistolleen – päätti kysyä selvänäkijältä, tuleeko minusta ikinä mitään.
Selvänäkijä oli lohduttanut, että minusta tulee ihan kunnon ihminen ja että tulen asumaan suurimman osan elämästäni jossakin englanninkielisessä maassa. Jälkimmäinen ennustus ei käynyt toteen, mutta minusta totta tosiaan tuli lopulta ihan siisti. Huusholli pyörii: tavarat ovat paikoillaan, suurin osa vaatteista kaapissa ja keittiö suunnilleen ojennuksessa.
”Muistan nimittäin juuri, että oma huoneeni oli teini-iässä niin sotkuinen, että huolestunut äitini päätti kysyä selvänäkijältä, tuleeko minusta ikinä mitään.”
Sotkuinen koti heikentää hyvinvointia, ja aivot tykkäävät järjestyksestä, tietävät aivotutkijat.
Itselleni hyvä ohjenuora on järjestellä vähän joka päivä ja keskittyä erityisesti kohtiin, joihin kertyy kasoja. Yksinkertaiset säännöt ovat parhaita, kuten että ruokapöytä pyyhitään aina ruokailun jälkeen eikä sille saa kerätä tavaraa. (Mutta miten keittiön saarekkeen saisi pysymään roinavapaana vyöhykkeenä?)
Minulle on jäänyt kuitenkin hyvä sotkunsietokyky, ja siitä on ollut pikkulapsivuosina hyötyä. Joskus elämässä vain on sellaista, että on keskityttävä muihin asioihin kuin puunaamiseen, ja silloin sotkupetteri pystyy katsomaan ohi läjien ja pysymään kaaoksessa toimintakykyisenä.
”Itselleni hyvä ohjenuora on järjestellä vähän joka päivä ja keskittyä erityisesti kohtiin, joihin kertyy kasoja.”
Se, että olen toipuva sottapytty, ei ole aina estänyt minua nalkuttamasta muiden sotkuista. Toivon, ettei kukaan perheenjäsenistä tajua viedä huomiota työhuoneeni järjestykseen.
Työpöytä on nimittäin täynnä kirjapinoja, muistikirjoja, kyniä, papereita, lehtiä, huulirasvoja ja käsivoiteita. Lattialla lojuu kirppiskasseja. Pitkälle ei siis ole tultu – mutta tiedän sentään täsmälleen, missä mikin on.
Kommentit