Kuulin eteisestä lauseen, joka sai minut valpastumaan. ”En muistanut, että teillä haisee tältä”, kuopuksen kaveri sanoi astuttuaan sisään. Miltä, pahaltako? Haiseeko meillä, emmekä tajua sitä itse? Ei kai vain home?

”Ei pahalta, mutta teiltä”, kaveri jatkoi riisuessaan kenkiään, ja huokasin helpotuksesta. Sitten kaverukset alkoivat vertailla yhteisten tuttujensa kotien hajuja. Itsekin saan vielä hajumuistoja lapsuudenkavereiden kodeista. Tai siitä, miltä tuoksui mummolassa tai sukulaisten luona.

Kun tulee pitkän ajan jälkeen kotiin, voi lyhyen hetken aistia sen ominaishajun. Muutaman sekunnin jälkeen on jo liian tottunut haistaakseen. Minusta meidän kuistillamme tuoksuu aina auringossa lämmennyt puutavara. Se on ikuisen kesän tuoksu. Joku muu ehkä kuvailisi hajua lahoavaksi lautakasaksi.

Vaikka pidän kotimme ominaistuoksusta, hankin lapsen hajukommentin jälkeen tuoksudiffuuserin ja päätin, että meillä tuoksuu jatkossa ainoastaan pökerryttävän ihanalta. Hurahdin sitruunaruohoon ja piparminttuun ja holvasin aromaattisia öljysekoituksia niin antaumuksella, että perheenjäsenet alkoivat valittaa. Päätin rauhoittua ja antaa diffuuserin tupsautella tuoksujaan vain erikoistilanteissa.

Sain joskus asiantuntijalta lyömättömän hajuvinkin. Jos epäilet, että kodin tuoksussa on jotain huolestuttavaa, kannattaa napata kotoa joku tekstiili, sulkea se tiiviisti muovipussiin ja avata pussi vaikka uimahallin pukuhuoneessa tai jossain muussa aika neutraalissa hajumaailmassa. Jos pussista tulvahtaa homeen haju tai ummehtunut löyhkä, kannattaa asialle tehdä jotain – muuta kuin hankkia tuoksudiffuuseri.

Jos ei, voi nuuhkaista syvään ja huokaista: Ah, oman kodin tuoksu!