Eräänä lauantaina romahdin. Se kävi kuin 50-lukulaisessa amerikkalaisessa studioelokuvassa, jossa miehensä työmatkan ajaksi hylkäämä nuorikko napsahtaa keittiössään niin tunteikkaasti, että katsojan silmä tulehtuu ja filmikin sulaa kelaansa.
Kaikki tapahtui illalla pitkän ja paineisen viikon päätteeksi. Mies oli Euroopassa ja minä myöhässä kaikissa tehtävissäni, koska olin hoitanut kodin asioita. Talon kanssa nimittäin on niin, että kun kumartuu korjaamaan yhtä vikaa, pyllistää taakseen uuden. Tilasin niin hankalia lamppuja, että niitä varten piti kutsua sähköasentaja, joka jätti jälkeensä reikiä, joita voi paikata vain kipsilevynkorjaaja, joka oli humalassa ja maalasi väärällä maalilla niin, että nyt munanvalkoisessa katossa on kananvalkoinen läntti, jota varten on varmaankin palkattava maalari. Kaiken päälle olin joutunut amerikkalaiseen vakuutusyhtiösotkuun, jonka jäljiltä oli epäselvää, kuka maksaa sydämeni rytmihäiriöoperaation, vai pääsenkö lavetille ensinkään.
Tämän kaiken keskellä juoksi pieni karvamakkara-kakkapylly, koiranpentumme Sasou.
Hakiessani pyykkejä alakerrasta Sasou oli päättänyt syödä kolme sivua Roberto Bolañon romaanista 2666, jonka olin erehdyksessä jättänyt hänen ulottuvilleen. En ollut vielä kertaakaan huutanut koiralle, koska sellainen ei auta, mutta nyt mylvin kuin teatterikoululainen, paiskasin pyykit lattialle ja suljin koiran vessaan, jotta voisin edes valmistaa illallista ilman, että takanani maailma palaa.
Koira ulvoi tyrmässään niin sydäntäsärkevästi, että päästin sen ulos, ja kun käännyin jatkamaan kastikettani, se katosi yläkertaan riekkumaan. Tajusin, ettei ruoka valmistuisi koskaan, ja kopsahdin polvilleni lattialle säilykepurkki kädessäni ja itkeä tillitin.
Ei ole epäselvää, kuka on nykyisin kotitaloutemme kuningas. Iltapäivän puhelussa emme enää mieheni kanssa kuiskaile toisillemme rakkauden sanoja, vaan raportoimme, onko hurtta kakannut, riehunut ja varsinkin syönyt kuivamuonansa ilman seitsemän hunnun tanssia tai muita temppuja.
Prioriteetit ovat selvät: kun kerroin miehelleni, että hänen täytyisi sairaalan ohjeiden mukaan kuljettaa minut sydäntoimenpiteeseen ja hakea minut myöhemmin samana päivänä, hän kysyi: ”Entä Sasou?”.
Itse ylitin jonkin rajan siinä vaiheessa, kun havahduin töistäni siihen ajatukseen, että pitääkin kirjoittaa koiralle viesti ja kysyä, miten päivähoidossa menee.
Jos olisin tiennyt, miten paljon läheisyydenkipeän pennun hoivaaminen vaatii, olisin torpannut koko olennon. Siksi olen hirveän kiitollinen siitä, ettei minulla ollut aavistustakaan. Kaikkien tuhmuuksienkin jälkeen koirasta on tullut minulle ihmeellisen hyvä ystävä.
Sinä iltana, kun kökötin itkien muovimaton kaistaleella, se kipitti luokseni aivan tohkeissaan, kallisti päätään, laittoi tassun polvelleni ja nuolaisi peukaloni hankaa, mutta kun mikään ei auttanut, se istui matonlaidalle kiltisti odottamaan ja tapitti herkeämättä.
Sain sanottua, että älä huoli, Bolañossa on kuitenkin yli tuhat sivua. Samaan aikaan mies soitti matkoiltaan ja kuultuaan kärsimysnäytelmäni lupasi tulla päivää aiemmin kotiin. Sain lopulta itseni pystyyn, päätin tilata ruokaa ovelle ja panin Sopranosin pyörimään. Koira ei poistunut vierestäni koko iltana, piti päätään reidelläni ja toista silmää auki.
Mies palasi kotiin, minä sain työni tehtyä, ja sydänoperaatiokin tuli lopulta. Sähköjohto ujutettiin kammioihini, jotta sillä voitaisiin polttaa sydämen laidasta pientä aluetta, jossa rytmihäiriöt asuivat.
Minua ei nukutettu, mutta sen verran hyvän lääkityksen sain, että maatessani ajattelin pientä perheentapaistani, koiraani ja sitä, että ehkä se oli jo valmiiksi vähän sulattanut kylmennyttä pumppuani ja sillä tavalla helpottanut lääkärin työtä.
Antti Holma on kyynikko, joka kuitenkin laulaa koiralleen improvisoituja tuutulauluja aivan pidäkkeettä.
