Tältäkö meillä haisee, ­karjaisin, kun palasimme kotiin muutaman päivän reissulta. Talo oli ehtinyt tekeytyä omissa oloissaan ensimmäistä kertaa sitten muuttomme. Tuoksu oli yhtä aikaa tunnistettava ja sittenkin uusi. Ihan kuin permanenttitukkainen äiti olisi ajellut itselleen irokeesin; äidin tunnistaisi tietenkin, ­mutta ­samalla täytyisi siunailla, miten erinäköinen hän onkaan.

Tunnistettavaksi muuttunut kodin tuoksu ei ollut epämiellyttävä, olinhan reippaasti siivonnut ennen lähtöä, huuhdellut jätemyllyn ja tyhjentänyt roska­korit. Talo tuoksui minusta tavalliselta: avonaisilta pesu­ainepurkeilta, seisseeltä sisä­ilmalta, pöydälle unohtuneen kanelileivän kannalta – siis elämän osasilta, jotka normaalisti leijailevat ohi, mutta jotka nyt olivat istahtaneet paikalleen toistensa lomaan selvä­rajaiseksi, käsitettäväksi ilmiöksi.

Itsensä hahmottaminen ulkopuolelta ei välttämättä ole mukavaa. Jokainen tunnistaa äänitetyn puheensa omakseen, mutta sitä kohtaan saattaa tuntea jopa inhoa, koska se ei kuulosta samalta kuin omassa pää­kopassa. Inho liittyy vierauden kokemukseen. Jos minä kuulostan näin erilaiselta ja jos kotini haisee näin vieraalta eivätkä valokuvanikaan muistuta peilikuvaani, miten muut voivat minua kestää, kun itse en kestä yhtään? Hupaisaa tietenkin on se, että itsen äärellä koettu vieraus ei muille ole vierautta, vaan juuri sitä, mistä meidät tunnistaa.

Oman elämän ääriviivoja vain on hankala hahmottaa. Pystyn vieläkin nostamaan mieleeni esimerkiksi koulukavereideni kotien tuoksut, mutta oman lapsuudenkotini tuoksua en pysty tarkasti loihtimaan esille. Vanhempani tosin välttelivät ”väkeviä haisuja” kotona. Puhtautta edusti kunnon tuuletus pakkasilmalla ja nuuka luraus mänty­suopaa luuttuveteen.

Vastaliikkeenä menneisyyden luonnollisuudelle olen lumoutunut amerikkalaisten ylettömistä hajusteista. Minusta on nyttemmin tullut hajustealiherkkä: luuttuveteni tuoksuu niin tuhdille kemialliselle laventelille, että nenäkarvat viheltävät. Kuivausrumpuun heitetään mumman kasvorasvalta tuoksuva parfyymiliinanen. Keittiön käsisaippuassa leyhähtää kiitos­päivän piirakka. Meillä on myös kalliita kynttilöitä, sellaisia pienyrittäjän eettisesti kierrätyspurkkiin valamia, luonnonmukaisesti tuotettuja viritteitä, joiden etiketteihin on vanhalla kirjoituskoneella naputettu Gluteeniton Seetrinuotio.

Jos olisin teatterikorkeakoululaisena nähnyt tulevaisuuteen, olisin nauranut pilkallisesti ja sytyttänyt tupakan. Poikamiesbokseissani ei ollut kynttilöitä, mutta niissä tuoksui kyllä, tosin kahvin­keittimen huolimattomasti huljutettu pannu ja hoitamaton laktoosi-intoleranssi, jonka henki kulki laminaatin yllä. Kotini eivät kutsuneet astumaan sisään vaan yrittivät tönäistä ovelta alas rappusiin, ja siksi luonani ei koskaan käynyt vieraita, enkä niin ollen ollut huolissani siitä, mitä muut tuoksuistani ajattelivat. Jos tuhnuisessa huoneessani olisi sytyttänyt tuoksuvan kynttilän, se olisi vain korostanut tuhnun läsnäoloa.

Nimittäin yksi nyrkkisääntö pätee: pahaa hajua ei voi peittää. Jos siitä tahtoo päästä eroon, se ja sen lähde täytyy hävittää.

Nuoruuteni kuntosalin vessassa oli niin sanottu raikastinsuihke, tuoksultaan keväinen keto. Kun kaksisataakiloiset bodarit kävivät tyhjentämässä proteiinipitoiset sisältönsä ja suihkuttivat sitten suihketta jälkeensä, ei vessassa sittenkään tuoksunut se keväinen keto, vaan keino-orvokki ja paska. Väitän, että raikastimen asemesta paras tapa tuunata kodin tuoksua onkin ensin pestä lattiat ja sitten paistaa sitruunakakku.

Antti Holma on lapseton koti-isä, jonka lempituoksu on etäinen savu saunan piipusta syysiltana noin kello kuusi.