Kotivinkki

Antti Holma sai maistiaisen ruuhkavuosista ja muutti siksi mieltään: ”Nyt jaamme imelien rakkaudentunnustusten sijaan kakkaraportteja”

Antti Holma sai maistiaisen ruuhkavuosista ja muutti siksi mieltään: ”Nyt jaamme imelien rakkaudentunnustusten sijaan kakkaraportteja”
Pihan kakkaavat kyyhkyset ja uneton yö koiran kanssa saivat Kotivinkin kolumnistin Antti Holman tuntemaan myötätuntoa lapsiperheitä kohtaan.
Julkaistu: 2.11.2022

Minä onneton ajattelin, että talollisena minusta tulisi ennen pitkää leppeä herra, joka käyskentelee aamutakkisillaan naapurustossa sanomalehti kainalossa hyvätapainen hauveli kintereillään. Kun sitten tosielämässä laapin aamuvarhaisella kuumalta asfaltilta vatsavaivaisen koiran ripulia, ymmärsin, että talon- ja koiranomistajana olen käyttänyt aikaani enemmän kuin koskaan pelkkään paskaan.

Minusta on alkanut tuntua siltä, että paska vaanii jatkuvasti joka puolella. Putkimies sanoi, että pääviemärin puhdistaminen tavallisella viemärikäärmeellä ei nyt riitä, sillä putken läpi on kasvanut juuria, ja niitä varten täytyisi investoida rajumpaan, painevedellä tehtävään ronklaukseen. Se maksaisi kuusisataa dollaria. Vastasin, että mietin asiaa. ”Kannattaa miettiä ennen kuin putki on tukossa”, mies sanoi.

”Kukerikuu, ne lauloivat, ja paskansivat laulaessaan niin että ropina vain kävi.”

Paskaa alkoi tulla jopa taivaalta. Pation ruma, kuivahtanut puu ei ollutkaan kuollut, vaan kasvoi kasvamistaan niin, että alkoi lopulta kaartua talon ylle.

Silloin saapuivat kyyhkyset. Kukerikuu, ne lauloivat, ja paskansivat laulaessaan niin että ropina vain kävi. Uudet sohvatyynynpäälliset olivat hetkessä entiset. Koska en keksinyt muutakaan, avasin aurinkovarjon lintujen alle ja haukuin niitä rumin sanoin.

Vietin muutenkin enemmän aikaa patiolla, mutta en aamutakkisillani, rennosti, vaan ripuloivan koiran perässä. Pari yötä nukuin Sasoun kanssa toimiston lattialla avoimen oven vieressä, jotta se pääsisi ­vapaasti asioilleen. Niinä öinä empatiakykyni kaikkia eläintenomistajia, mutta myös lapsiperheitä kohtaan, kasvoi sitä suuremmaksi mitä vähemmän sain ­nukuttua. Pakkoko niitä koiria on ottaa ja lapsia tehdä, jos niitä ei jaksa hoitaa, olen kaakattanut aina, mutta oman pentuni lahjoittama pieni maistiainen ruuhka­vuosista on kääntänyt kelkkani ja takkini. Mikään ei nöyrrytä kuin unettoman yön jälkeinen ripulin etsintä kukkapenkistä.

Ruuhkavuosikliseestä käy myös se, että viestintä minun ja mieheni välillä on muuttunut imelistä rakkaudentunnustuksista paskaraporteiksi. Tuliko pikku makkaraltamme kakka? Millainen se oli? Joli caca? Chiasse? Caca mou? Une crotte complète?

”Meillä on jätemylly, huusin sinisenä ja selitin, millainen kohtalo meitä odottaisi, jos pääviemäri nyt menisi juntteriin.”

Ikävä kyllä paskakeskustelut eivät välillämme rajoitu vain koiraan. Eräänä iltana putkimiehen käynnin jälkeen saimme hirveän riidan aikaiseksi, kun miesparka yritti hävittää jääkaapin perukoilta löytyneen nyrkinkokoisen mozzarellapalleron vetämällä sen vessanpöntöstä, joka tietenkin meni kauhistuttavalla tavalla tukkoon. Meillä on jätemylly, huusin sinisenä ja selitin, millainen kohtalo meitä odottaisi, jos pääviemäri nyt menisi juntteriin.

Kakan torjunta alkoi viedä enemmän ja enemmän aikaani. Ostin koiralle eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan psylliumjauhetta. Kuskasin ulostenäytteitä pitkin kaupunkia. Soitin putkimiehelle ja tilasin kalliin viemärinpuhdistuksen. Jonkinlaisen hysteerisen lakipisteen taisteluni sai, kun ensin hakkautin pation kakkapuun ja sitten löysin itseni seisomasta puoliltaöin alushoususillani ja kumpparit jalassa ulkona vastaostettu painepesuri kädessä. Sillä ammuin kyyhkysten kuorruttamaa aurinkovarjoa niin, että kankaaseen tuli reikä. Lika vain ei irronnut. Koira katsoi minua ovi-ikkunan läpi kysyvin silmin. Silloin halusin luovuttaa.

Koira sai loisdiagnoosin ja parani parissa päivässä oikeilla lääkkeillä. Mieskään ei enää laita mozzarellaa viemäriin. Aurinkovarjo on vaihdettu. Katselin pari päivää sitten kätteni töitä siistityllä patiolla tyytyväisenä, kun huomasin laventelin juurella jotakin kummallista. Siellä oli kasa tuntemattomia papanoita, kenties opossumin tai kojootin, kuin ystävällisenä muistutuksena siitä, että vaikka yrittäisi kuinka, paskaa ei koskaan voi poistaa elämästä kokonaan.

Antti Holma on kolumnisti, joka haluaisi ajatella kauniita, yleviä asioita, mutta liukastui juuri naapurin dobermannin pökäleeseen.

8 kommenttia