Tapasin sienimetsässä miehen, ja se muutti korini sisällön pysyvästi
Törmäsin sienipaikallani vieraaseen sienestäjään. Hän ei tuntenut hiljaisia sienestyssääntöjä, mutta tiesi jotain muuta – ja pian koriini päätyi herkullinen ruokasieni, josta en ollut koskaan kuullutkaan, kirjoittaa digitaalisten sisältöjen kehittäjä Anni Alatalo.
Sienimetsässä on monta kirjoittamatonta sääntöä. Yksi niistä on, että vieraista sienestäjistä pysytään kaukana. Kun omalla, tarkoin varjellulla sienikeitaalla näkyy joku muu, vaistoni sanoo: poimi nopeasti ja poistu. Jos joku vastoin kaikkia sienestyssääntöjä saapastelee paikalle, saan vaivoin nyökättyä kohteliaasti – vaikka oikeasti tekisi mieli huutaa: pois, mene pois, tämä on minun sienipaikkani.
Pari vuotta sitten olimme vanhempieni kanssa sukuni salaisella sienipaikalla. Paikka on sellainen, jonne satunnainen kulkija ei eksy, ja olimme vuosikymmenten ajan uskoutuneet sen sijainnista vain lähimmille, kuten puolisolleni vasta naimisiinmenon jälkeen. Isovanhempani veivät minut sieniapajalle jo 1980-luvulla, ja edelleen sienestän siellä joka kesä vanhempieni kanssa. Nyt olin juuri valtavan suppilovahverosadon äärellä, kun metsästä ilmestyi mies täyttä muovikassia kantaen. Hänen ilmeensä ei ollut eksynyt, eikä kantamuksensa kevyt. Tiesin heti, että hän oli myös sienessä.
Olin jo valmistautunut kääntämään selkäni, kun mies käveli suoraan luoksemme ja sanoi:
”Huomaan, että keräätte suppiksia. Mutta oletteko koskaan keränneet sikurirouskuja? Itse en poimi enää muuta, ja tässä metsässä niitä on niin paljon, että joka vuosi osa jää keräämättä.”
Mies avasi kassinsa, joka oli täynnä ruskeita, napakoita ja huumaavasti tuoksuvia sieniä.
Emme olleet kuulleetkaan moisesta sienestä. Olin mieltänyt rouskut jotenkin hankaliksi, sillä ne vaativat esikäsittelyä, ja siksi poimin niitä vain satunnaisesti suolasieniksi. Olen ajatellut, että kun elän yhtä vanhaksi kuin mummoni, minuun tarttuu tarpeeksi sienitietoutta ja olen valmis keräämään pelkäämättä myös rouskuja.
Mies avasi kassinsa, joka oli täynnä ruskeita, napakoita ja huumaavasti tuoksuvia sieniä. Hän kertoi, että sikurirousku on erinomainen kolmen tähden ruokasieni, täysin valmis suoraan pannulle, täydellinen kuivattavaksi ja paistettavaksi. Maukkaampi kuin suppilovahvero tai kantarelli.
Sikurirouskun paras tuntomerkki on sen voimakas currymainen tuoksu, joka lehahtaa ilmaan heti, kun jalan katkaisee. Sienen lakki kurkistaa usein sammaleiden keskeltä tummanpunaruskeana ja nipukallisena. Sikurirouskun heltat ovat tummat ja jalka lähes liilanruskea. Kun sen katkaisee, valkoista maitiaisnestettä tursuaa yllättävän runsaasti. Voimakas curryn tai sikurin tuoksu voimistuu kuivatessa ja voi jäädä leijumaan jopa koriin, jossa sieniä on säilytetty.
Opin, että metsässä voi kohdata toisen sienestäjän ja ilahtua.
Tuo kohtaaminen muutti sienisaaliini pysyvästi: Sain uuden suosikkisienen, joka ei edelleenkään ole kovin tunnettu. Tämä tarkoittaa, että metsä on täynnä sikurirouskuja – ja että syksy toisensa jälkeen korini täyttyy melkein itsestään.
Opin, että metsässä voi kohdata toisen sienestäjän ja ilahtua, jakaa sienitietoutta – ja jopa sienipaikan, toki tietyin varauksin. Eikä paikka ehkä sittenkään ollut vain meidän. Ehkä se oli myös hänen salaisuutensa, nyt meidän yhteinen.
Ps. Muistathan, että kannattaa kerätä vain niitä sieniä, jotka tunnistat varmasti.
Juttua muokattu 5.8.2025 klo 13:25: Juttuun lisätty sikurirouskun kuva.
