Annasta tuli yksinvaeltaja keski-ikäisenä: ”Iloitsen joka kerta, että pystyin ja selvisin yksin”
Anna Koikkalainen vaeltaa joka kesä yksin Lapin tuntureilla. Vaeltaminen on saanut Annan ymmärtämään, että liikunnallinen voi olla monella tavalla.
Kuin olisi yhteydessä maailmankaikkeuteen tavalla, jota ei voi sanoin selittää. Siltä Anna Koikkalaisesta tuntuu usein, kun hän istuu yksin tunturin rinteellä. Silloin lähellä ei ole mitään ihmisen tekemää – vain metsää, tuntureita, soita ja järviä.
”Ympärilläni on valtava tila, jossa näen pelkkää luontoa ja sen kauneutta.”
Usein näitä taianomaisia hetkiä edeltää jo päiväkausia kestänyt vaellus erämaassa omien ajatusten kanssa vailla muiden ihmisten seuraa.
”Silloin tuntuu kuin olisin ainutlaatuisella tavalla osa luontoa. Mieleni valtaa tietoisuus siitä, että arkinen maailma on jossakin todella kaukana ja olen päässyt irrottautumaan siitä.”
Omassa rauhassa tunturissa ollessaan Anna sanoo huomaavansa luonnon herkemmin: lintujen laulun, solisevat purot ja sään erilaiset vaihtelut.
”Kun vaellan yksin, pääsen lähemmäs luontoa kuin toisen ihmisen seurassa.”
Ulkoministeriössä virkamiehenä työskentelevästä Annasta tuli yksinvaeltaja sattumalta kesällä 2017. Hän oli ihastunut Lapin tunturimaisemiin jo aiemmin, ja päättänyt nyt tehdä kesän aikana kaksi vaellusreissua. Elokuun vaellukselle hän lähti ystävänsä kanssa, mutta ensimmäiselle reissulle kesäkuulle ei löytynytkään matkaseuraa.
”Olin miettinyt, uskaltaisinko kokeilla vaeltamista yksin, mutta se tuntui jännittävältä ajatukselta. Ryhdyin suunnittelemaan vaellusta miettien, miten tekisin sen mahdollisimman helpoksi.”
Riskit olivat kirkkaina mielessä. Mitä jos hän nyrjäyttäisi nilkkansa erämaassa? Kauanko kestäisi saada apua? Entä jos hän jokea tai ylittäessään kaatuisi ja joutuisi virran viemäksi?
Anna valitsi kohteekseen Pyhä-Luoston kansallispuiston, koska 30 kilometrin reitti oli suosittu ja polut selvästi merkittyjä. Vaeltamassa olisi muitakin, jotka voisivat tarvittaessa auttaa.
”Halusin lempeän ympäristön, jotta voisin rauhassa kokeilla olisiko yksin vaeltaminen minun juttuni ja pystyisinkö siihen.”
Anna sanoo viihtyneensä aina yksin ja reissanneensa paljon itsekseen muun muassa interraililla Euroopassa.
”Yksin oleminen ja tekeminen oli minulle entuudestaan luontevaa, mutta eniten jännitti se, pysynkö reitilläni, löydänkö hyvän yösijan ja selviänkö säänvaihteluista.”
”Vaellusta pitää jaksottaa ja muistaa pitää tarvittaessa vaikka kaksikin lepopäivää viikon aikana. Yleensä toinen vaelluspäivä on se, jolloin keho tarvitsee eniten lepoa.”
Vajaan viikon ajan vaeltaessaan Anna huomasi, millainen merkitys juttukaverilla oli aiemmin ollut. Vaikka hän laski itsensä kokeneeksi vaeltajaksi, väsähtäminen näkyi herpaantumisena.
Lämpimänä päivänä Annalta loppui juomavesi. Takana oli jo useita tunteja kestänyt vaellus.
”Ryhdyin sulattamaan pientä lumiläikkää trangialla ja jäin kiinni ajatukseen vesihukasta.”
Hetken kuluttua Annan ohitti toinen vaeltaja, joka vinkkasi lähellä olevan puron.
”Se oli ihan ilmeinen asia, jota en ollut uuvahdukseltani tajunnut itse.”
Anna ymmärsi, että väsymys saattaa jäädä tietyllä tavalla piiloon, kun rinnalla ei ole toista, jonka kanssa ajatuksia voi pallotella.
Loppuvaellus sujui mainiosti, ja viikon kuluttua Anna sai reittinsä päätökseen. Samalla hän tiesi löytäneensä oman juttunsa. Seuraavana kesänä hän lähti vaeltamaan suoraan yksin pyytämättä ketään mukaansa.
Tuleva kesä on jo kahdeksas, jolloin Anna lähtee Lappiin yksin. Näiden vuosien aikana hän on oppinut paljon itsestään ja yksin vaeltamisesta.
Kokemustensa pohjalta hän kirjoitti kirjan. Annan esikoisteos Yksinvaeltaja – Mitä olen oppinut tunturissa julkaistiin maaliskuussa.
Anna arvelee, että yksi hänen tärkeimmistä havainnoistaan liittyy perustarpeista kuten riittävästä levosta, nesteytyksestä ja ravinnosta huolehtimiseen. Ne saattavat yksin ollessa unohtua.
”Vaellusta pitää jaksottaa ja muistaa pitää tarvittaessa vaikka kaksikin lepopäivää viikon aikana. Yleensä toinen vaelluspäivä on se, jolloin keho tarvitsee eniten lepoa.”
Anna tietää, että jos vaeltaja ei syö tai juo tarpeeksi ja tinkii levosta, päätöstenteko hämärtyy. Tällaisten tilanteiden välttämiseksi Anna on opetellut konkreettisia keinoja: aina taukoa pitäessään hän juo kaksi desilitraa vettä.
”Minun on ollut pakko kehittää itselleni sääntöjä, koska kukaan ei ole muistuttamassa jaksamiseen vaikuttavista asioista.”
Tärkeää on myös osata kuunnella itseään ja omia rajojaan. Pohtia, riittävätkö voimat joen ylittämiseen vai olisiko parempi jäädä lepäämään ja yrittää sitä vasta seuraavana päivänä.
Viime kesänä näin kävikin: Anna oli aikeissa ylittää jokea, mutta ei uupuneena löytänyt turvallista ylityspaikkaa. Vuorokauden huilattuaan hän lopulta keksi kohdan, josta pääsi virran yli.
”Se oli minulle hyvä opetus levon merkityksestä ja siitä, että en puskenut itseäni yli vaarallisesta paikasta.”
Anna haluaa suhtautua lempeästi itseensä, koska yksin vaeltaessa virheitä ei voi millään välttää.
”Syyttelen herkästi itseäni huonoista valinnoistani. Virheisiin ei silti kannata jäädä kiinni vaan yrittää oppia niistä ja mennä eteenpäin.”
Vaikka matkareitti on aina etukäteen suunniteltu, Anna ei halua ajatella vaellustaan suorituksena.
”Silti aina välillä löydän itseäni suunnittelemasta liian pitkiä tai rankkoja matkoja. Niin käy yleensä ennen vaellukselle lähtöä, kun istun kotisohvalla hyvissä voimissani ja kuvittelen meneväni minne tahansa.”
Vuosien varrella hänestä on tullut maltillisempi reittien suunnittelija. Samalla Anna sanoo opetelleensa armollisuutta: alkuperäistä suunnitelmaa voi aina muuttaa, jos haluaa.
”Olen vasta vähitellen alkanut ymmärtää olevani ihan hyväkuntoinen. Tämä on minun tapani liikkua eikä minun tarvitse olla enää kiinni koululiikunnan muodostamassa liikuntaidentiteetissä.”
Annan liikuntanumero oli ala-asteella kuutonen. 1980-luvulla lanseerattu telinevoimistelukilpailu Jumppakärpänen permantosarjoineen oli hänen inhokkinsa.
”En sopinut sen ajan liikunnallisuuden muottiin, jossa ajateltiin, että kaikkien piti olla voimistelijoita. Sen vuoksi kuvittelin pitkälle aikuisikään asti, että en ole liikunnallinen ihminen.”
Hiljalleen vaeltaminen on alkanut murentaa tuota identiteettiä. Anna vaeltaa joka kesä viikon ajan 50–80 kilometrin reitin.
”Vaikka vaellus ei ole koskaan suorittamista, silti se on voimaannuttava kokemus. Joka kerta iloitsen siitä, että pystyin ja selvisin”, hän sanoo.
”Olen vasta vähitellen alkanut ymmärtää olevani ihan hyväkuntoinen. Tämä on minun tapani liikkua eikä minun tarvitse olla enää kiinni koululiikunnan muodostamassa liikuntaidentiteetissä.”
Vaelluksilla kroppa kertoo suorasukaisesti, jos sen tarpeita on laiminlyöty. Se voi näkyä vaikka kompasteluna.
”Luonnossa ollessani käytän myös aistejani eri tavalla. Arkisessa kaupunkielämässä ei tarvitse pohtia, uppoavatko jalat suohon ja pääsenkö etenemään haluttuun suuntaan.”
Anna ajattelee, että kaupunkielämässä fyysiset ja henkiset ponnistelut rajautuvat selkeästi erillisiksi.
”Tunturissa kehon ja mielen ponnistelut sulautuvat yhteen. Siellä yksin ollessani tunnen jollakin tavalla olevani enemmän läsnä itselleni.”
Yksin, mutta ei yksinäinen. Vaelluksillaan Anna ei ole kokenut kalvavaa yksinäisyyden tunnetta.
”Lähden vaeltamaan yksin juuri siitä syystä, että saan olla itsekseni. Yksinolo on minulle erämaassa luonnontila. Ajattelen, että luonto on läsnä ystävänäni.”
Ohimenevät yksinäisyyden tunteet voivat tulla väsyneenä. Ne saattavat nousta pintaan päivän päätteeksi, kun hän on perustanut jo leirin ja syönyt illallisen. Kaikki on tehty, mutta vielä ei nukuta ja voisi olla mukava rupatella.
Tilanteeseen auttaa pieni kävely yöttömässä yössä tai syventyminen kirjaan. Aamulla tunne on aina jo poissa. Silloin Anna muistaa, miten paljon hän nauttii täydellisestä yksinolosta tunturin hiljaisuudessa.
Yksin vaeltamiseen liittyy myös pelkoja. Anna käsittelee niitä etukäteen ennen lähtöään.
”Useimmiten pelot ovat konkreettisia ja liittyvät johonkin vaikeaan tehtävään kuten haastavaan maastoon tai veden ylitykseen.”
Anna on pohtinut paljon, miten nousevaan pelkoon olisi viisainta suhtautua.
”En yritä hokea itselleni, että en pelkää, vaan mieluummin myönnän, että nyt pelottaa. En kuitenkaan keskity pelkoon vaan etenemiseeni ja siihen, mistä löydän seuraavan paikan, johon voin laskea jalkani turvallisesti.”
Anna yrittää olla keskittymättä pelkoihinsa liikaa. Monesti kirjan lukeminen, teen keittäminen tai pieni kävely auttaa.
Tekniikkakin tuo turvaa. Kännykkä kulkee rinkassa, mutta sitä hän käyttää pääasiassa säätiedotusten seuraamiseen. Satelliittipaikantimen avulla hän pystyy lähettämään olinpaikkansa koordinaatit, jos sattuisi tarvitsemaan apua.
Usein hän laittaa kotiväelleen viestin esimerkiksi lähtiessään ylittämään jokea ja kuittaa myöhemmin selvinneensä siitä. Lisäksi hänellä on aina mukanaan GPS-paikannin eksymisen varalle.
”Yritän kuitenkin edetä kartan ja kompassin avulla. Silloin tunnen helpommin maaston missä kuljen. En halua tuijottaa ruutuja luonnossa liikkuessani.”
Nyt tämä loppuu. Olen huono vaeltaja enkä lähde enää ikinä vaeltamaan yksin. Näin Anna on päättänyt lukuisia kertoja väsyneenä – ja pyörtänyt aina puheensa.
”Nykyään ymmärrän, että tästä ajatuksesta on tullut minulle onnistuneen yksinvaelluksen mittari. Reissu on ollut hyvä, jos sen aikana joudun kyseenalaistamaan itseni ja sen, miksi olen ajanut itseni tähän tilanteeseen.”
Hankalissa hetkissä Anna rauhoittaa itsensä hengittämällä ja pitämällä tauon. Hiljalleen asiat asettautuvat aina mittasuhteisiin. Sitä paitsi vaihtoehtoja ei ole: paikoilleen ei voi jäädä, ennen pitkää on jatkettava eteenpäin.
”Koettelemusten jälkeisissä hetkissä on taikaa. Luonto tuntuu vielä entistäkin ihanammalta ja maisema upeammalta. Välillä tarvitaan epätoivon hetkiä, jotta ympärillä olevat asiat voi nähdä ja aistia vielä herkemmin.”
