En ole mökki-ihminen. Vika piilee geenitasolla, tai sitten mökkikammoni juontuu siitä, ettei lapsuudessani meillä ollut omaa eikä suvun mökkiä, johon olisin kiintynyt. Välillä vanhempani kyllä vuokrasivat vanhaa omakotitaloa maalta. Se oli kuivanmaan mökki peltojen ja lannanhajun keskellä. Sähköt siellä sentään oli, mutta vesi piti hakea kaivosta.
Ihanimmat muistoni liittyvät usein ruokaan, eikä kyseinen Raatalan-mökki tee poikkeusta. Parasta olivat Amppari-mehujäät. Ne olivat 1990-luvun alussa uusinta uutta, ja haimme niitä aina mökille mennessä laatikollisen.
Me lapset pelasimme kuolleiden kärpästen keskellä vintillä Korona-peliä ja lauloimme koululaulukirjat läpi syntikan säestyksellä kurkut suorina. Silti mökkeily ei iskenyt.
Vastahakoisuudesta mökkeilyä kohtaan ei ollut ennen haittaa, koska maisemanvaihto sujui näppärästi ulkomaille. Sitten tuli pandemia, joka muutti kaiken. Kuuntelin globaaleihin terveysriskeihin perehtyneen tutkijan TED Talkin, jonka mukaan korona on vasta pandemioiden sarjan alkua. Niinpä aloin paniikinomaisesti miettiä, pitäisikö hommata mökin tapainen. Pieni vain mutta siisti. Mökki, jonka halkeilevista nurkista ei ryömi sisälle ötököitä ja josta puuttuu kellertävä mäntyinen pirttikalusto. Paikka, jossa on yhtä mukavaa ja kaunista kuin kotona.
Samoihin aikoihin katsoin Youtubesta sarjatulituksella minikotikanavia. Mainitsin ystävälleni, että olisi hauskaa suunnitella konttikoti tai vastaava ja kokeilla, miltä sellaisessa lomailu tuntuisi. Ystävä vastasi, että ilman muuta minun pitää saada tehdä niin ja että voisin toteuttaa unelmani heidän mökkitontillaan Porvoossa. Hyvässä tapauksessa hän miehensä kanssa lunastaisi minimökin itselleen.
Houkutus oli todellinen, koska ystäväpariskunnalla on yksi harvoista mökeistä, joilla oikeasti rentoudun. Se on varusteltu kaikin mukavuuksin, ja upeat järvimaisemat ympäröivät sitä kolmelta sivulta. Idea ei ollut hassumpi, kun siihen vielä liittyi mahdollisuus majailla tulevassa pikkumökissä myös toiste. Ja vain tunnin ajomatkan päässä kotoa. Kiinni veti!
Mökkitontille saattoi rakentaa yhden alle kymmenen neliön rakennuksen ilman rakennuslupaa.
Konttiasumisen hylkäsin kuitenkin nopeasti siksi, että kontit keräävät runsaasti kosteutta, eivätkä ne siksi kovin hyvin taivu Suomen oikukkaisiin sääoloihin.
Pieniä vierasmökkejä löytyi monenlaisia, joista suurin osa olisi pitänyt rakentaa itse. Pelkälle saunamökille taas ei ollut tarvetta.
Sitten törmäsin mökki- ja aittavaunuihin, jotka ovat oikeastaan mökkejä pyörillä.
Koska aittavaunut on rekisteröity tieliikennekäyttöön, niitä koskevat samat lait ja säädökset kuin asuntovaunuja. Vaunun säilyttämiseen omalla tontilla ei siis yleensä tarvita rakennuslupaa, vaikka koko ylittäisi kymmenen neliötä. Vaunut toimitetaan käyttövalmiina ja sellaisella varustelulla, kuin tilaaja on valinnut.
Itse tarvitsee vain näyttää, mihin vaunu pysäköidään ja työntää jatkojohdon töpseli vaunun pistorasiaan.
Soitin tällaisia vaunuja valmistavaan yritykseen, kotimaiseen Lapellandiin. Sovimme yrityksen kanssa, että saisin testata vaunua asumalla siinä viikon ajan. Sitten aittavaunu jäisi ehkä uusille omistajilleen.
Omaa tieliikennekäyttöön rekisteröityä mökkivaunua saa säilyttää omalla jo rakennetulla tontilla ilman sen kummempia lupia. Jos maata vaunun säilyttämiselle vuokraa joltakulta toiselta tai jos sen aikoo sijoittaa rakentamattomalle tontille pitkäksi aikaa, sille pitää hakea rakennusvalvonnasta väliaikainen rakennuslupa. Lupa myönnetään esimerkiksi Porvoossa viideksi vuodeksi kerrallaan.
Valitsin testiin tupla-aittavaunun, jonka pinta-ala on reilut 14 neliötä. Lämpöeristetyn ja lämmitettävän vaunun perushinta on 25 400 euroa. Sisältä ja ulkoa puupaneloitu aittavaunu on tarkoitettu ensisijaisesti tuomaan lisää majoitustilaa mökin tai talon kylkeen, mutta vaunuun saa myös kemiallisen vessan, minikeittiön ja saunan. Itse en tarvinnut niistä mitään, koska saisin käyttää ystävien mökin keittiötä, WC-tiloja ja suihkullista rantasaunaa.
Sisustukseen valitsin kotimaista tuotantoa tai vähintään muotoilua, koska itse vaunukin tehdään Suomessa. Yritin ottaa myös kestävän kehityksen huomioon. Rottinki on nopeasti uusiutuva luonnonmateriaali, joten valitsin oleskelua varten rottinkinojatuolit. Tekstiileiltä halusin samaa kuin kotona: untuvaa, silkkiä, pellavaa, mohairia ja samettia. Raikas sininen ja puhdas valkoinen toisivat vaihtelua oman kodin murrettuihin väreihin.
Tässä vaiheessa sain myös yllättävän puhelun. Ikkunoiden toimituksessa oli viiveitä koronan takia, joten vaunu saapuisi Porvoon mökkimaisemiin vasta, kun lomani olisi päättynyt. Päätin sen vuoksi testata vaunussa elelyä elokuun toisen viikon ja muutin ongelmitta pikku makuutilan työhuoneeksi.
Panostaminen materiaaleihin kannatti, sillä testausviikolla yölämpötila laski alimmillaan seitsemään asteeseen. Ilman untuva- ja mohairpeittoa sekä paksusta silkistä tehtyä pyjamaa olisi varmasti tullut kotia ikävä. Nyt nukutti mahtavasti, vaikka yksi vaunun ikkunoista oli kylmimpänäkin yönä apposen auki.
Viikko meni vilauksessa, ja aittavaunu tuntui yllättävän tilavalta. Makuutilaan mahtui helposti 160 senttiä leveä sänky. Oleskelutilassa oli tunnelmallista lukea ja katsella avoimesta ovesta järvelle. Työhuoneessa sain hoidettua asioita kaikessa rauhassa, vaikka parin metrin päässä maalattiin ystäväperheen mökin seinää ja korjattiin vesipumppua.
Vaunu myös tarjosi tukikohdan harvinaisen runsasta hyttysarmeijaa vastaan, sillä ikkunoissa oli hyttysverkot vakiovarusteena.
Sain mökkiviikon aikana myös hyvää siedätyshoitoa iholle pyrkivistä hirvikärpäsistä, heinikossa vaanivista punkeista ja pimeän aikaan laiskasti pois alta loikkivista sammakoista.
Luonto tarjosi paljon hyvääkin. Palokärki nakutti ahkerasti puita, ja sirkat sirittivät uskomattomalla voimakkuudella. Yhtenä päivänä todistin laiturilla sudenkorennon muodonmuutosta. Iltaisin näin päiväperhosten haikean kauniita viimeisiä tansseja lämpölampun kajossa.
Katselin auringonlaskua rannalla niin pitkään, kuin hyttyset sallivat. Sitten vetäydyin vaunuun, jossa seurasin väriloiston rippeitä vielä makuuhuoneen vaakaikkunasta, joka rajasi upean näkymän järvimaisemaan. Vaunun suurista etuikkunoista näkyi vanhoja mäntyjä. Niiden ääriviivat lohduttivat, jos heräsin yöllä epämääräiseen naksahdukseen, sateen ropinaan vaunun katolla tai vaikka omaan kuorsaukseeni.
Pari päivää kanssani vaunuili ystäväkin. Pidin hänen kanssaan humputtelupäivän, jolloin roudasimme rottinkinojatuolit ja viinilasilliset milloin mökin terassille, milloin laiturille.
Viikonlopuksi oli luvattu lähes hellettä ja mökkivieraiden määrä kasvoi. Enimmillään vaunussa yöpyjiä oli kolme, eikä tehnyt mitenkään tiukkaa.
Lähtiessä kiittelin isäntäväkeä siitä, että sain vallata parhaat näkymät ja turmella heidän nurmikkonsa 2 700 kiloa painavalla aittavaunulla.
Onhan sekin erikoista, että mökkivieras toi mukanaan oman mökkinsä.
