Meri ryhtyi ystäväksi maahanmuuttajanuorelle ja huomasi, miten paljon se vaikutti häneen: ”Väsyin olemaan huolissani ja halusin sen sijaan tehdä jotakin”

Sinä keväänä outo levottomuus seurasi minua erityisen sitkeästi. Luin synkkiä uutisia nuorten kokemista paineista ja maahanmuuttajien syrjinnästä. Huokailin monimutkaisen vaikeita ongelmia. Sitten suljin lehden tai uutissovelluksen, ja laitoin suoratoistopalvelusta pyörimään jotakin viihdyttävää.

Lopulta turhauduin tuskailuuni. Olin väsynyt olemaan ainoastaan huolissani, sen sijaan halusin tehdä jotakin. Vähentämällä television katselua ja somea löytäisin viikosta helposti yhden illan, jolloin voisin tehdä jotakin, jolla olisi oikeasti merkitystä.

Aloin selata Vapaaehtoistyö.fi-sivustoa. Verkkosivustolla järjestöt, kunnat, seurakunnat ja muut yleishyödylliset tahot ilmoittavat tehtävistään. Ohitin hakuilmoitukset, joissa etsittiin vapaaehtoisia etäyhteyksiin, kuten puhelimessa tai verkossa tehtävään toimintaan. Halusin nähdä ihmisiä kasvokkain. Halusin laittaa merkinnän kalenteriini, mennä jonnekin tai kutsua toisen ihmisen kotiini.

Suurin syy vapaaehtoistoiminnan aloittamiselle ja tekemiselle on halu tehdä hyvää, kertoo Kansalaisareenan toiminnanjohtaja Anne Porthén. Vapaaehtoistehtäviin pestaudutaankin usein yhteiskunnallisesti epävarmoina aikoina. Kriisit, kuten sodat tai luontokato, saavat ihmiset toimimaan.

Tärkeä edellytys vapaaehtoistoiminnan aloittamiselle on se, että tekijällä on arjessaan ylimääräistä aikaa. Porthén sanoo, että vapaaehtoistehtävät aloitetaankin usein esimerkkisi eläkkeellä. Vapaaehtoistoiminta on kuitenkin suosittua kaikissa ikäryhmissä ja elämänvaiheissa. Minäkään en ole eläkkeellä, mutta minulla kolmekymppisenä lapsettomana runsaasti vapaa-aikaa.

Kun selailin ilmoituksia vapaaehtoistehtävistä, yksi niistä kiinnosti minua eniten. Yhteiset lapsemme -yhdistys etsi tukihenkilöitä Suomeen muuttaneille lapsille ja nuorille. Tukihenkilön tehtävänä viettää aikaa nuoren kanssa ja tukea näin arjessa, ihmissuhteissa ja kotoutumisessa.

Harkitsin vain hetken ja ilmoittauduin tehtävään valmentavalle kurssille.

Lasten ja nuorten kanssa tehtävään vapaaehtoistyöhön saa perehdytyksen. Aloitin kahdentoista tunnin mittaisen tukihenkilökoulutuksen verkossa videoluennoilla ja tekemällä niihin liittyviä tehtäviä.

Opin lasten ja nuorten kehitysvaiheista ja maahan muuttaneiden nuorten elämäntilanteesta. Vaikka opin innoissani uutta, minua hermostutti. Entä jos en osaisi tehtävääni tarpeeksi hyvin? Mitä jos suomea vielä opetteleva nuori ja minä emme ymmärtäisi toisiamme? Punnitsin myös sitä mahdollisuutta, että emme tulisi olleenkaan toimeen ja koko homma loppuisi lyhyeen.

Viimeiset neljä tuntia perehdytystä järjestettiin lähikoulutuksena yhdistyksen toimistolla. Saavuin paikalle kesähelteistä hikisenä. Tapasin ensimmäistä kertaa muita vapaaehtoisia, ja jatkoimme koulutuksen tehtävien tekemistä yhdessä.

Kaikki vapaaehtoistoiminta ei vaadi koulutuksia tai erityisosaamista, Kansalaisareenan toiminnanjohtaja Anne Porthén painottaa. Kirjo on laajaa, ja tehtävät vaihtelevat kertaluontoisista talkootehtävistä erityisosaamista vaativiin vastuisiin.

Minulle organisoituun vapaaehtoistoimintaan mukaan lähteminen tuntui helpolta. Uuden ja jännittävän tehtävän kynnyksellä tuntui rohkaisevalta saada puhelinnumero, johon soittaa, jos eteen tulisi pulmia. Tukihenkilöihin luvattiin myös olla yhteydessä säännöllisesti, vaikka mitään erityistä ei sattuisikaan.

Kun listasimme lähikoulutuksessa kukin vahvuuksiamme, joita voisimme tukihenkilönä hyödyntää, tunsin itsevarmuuteni kasvavan. Olen hyvä kuuntelemaan, kun toinen kertoo päivästään. Pidän itseäni kärsivällisenä ja oikeudenmukaisena. Työhakemuksessa tällaiset ominaisuudet eivät välttämättä säväyttäisi, mutta vapaaehtoistehtävissä minulle on paikka.

Lähdin koulutuksesta kotiin mukanani todistus sekä luottamusta siihen, että olin löytänyt minulle sopivan vastuun. Oivalsin, että vapaaehtoisena riitän tällaisena kuin olen. Riitän, kun haluan tulla tapaamaan nuorta ja olla hänelle joku.

Kerrostalon alaovella minua tervehti reippaan oloinen nuori. Hymyilin leveästi ja kutsuin hänet sisään. Ensimmäisellä tapaamisella olivat mukana myös yhdistyksen työntekijä ja nuoren jälkihuoltaja. Minua jännitti, ja yritin lukea nuoren kasvoilta, jännittikö häntäkin.

Pari viikkoa myöhemmin ensitapaamisesta näimme uudelleen, tällä kertaa kahdestaan. Kotini sijaan tapasimme museossa. Kuljimme Ateneumin käytäviä, juttelimme taulujen väreistä ja aiheista.

Viikko viikolta tulimme tutummaksi. Nuori laittoi merkille pian, että olen kuin kaikki muutkin suomalaiset: juon kahvia aina kun se on mahdollista. Minä opin, että hän pitää leipomisesta. Kun kesä kääntyi syksyyn, teimme yhdessä omenahyvettä. Hiljalleen yhdessä jaetuista sunnuntai-iltapäivistä tuli tapa.

Kansalaisareenan toiminnanjohtaja Anne Porthén sanoo, ettei mielellään puhu vapaaehtoistyöstä. Sana työ tuo mieleen velvollisuudet ja paineet, joita vapaaehtoistoiminnassa ei pitäisi olla mukana.

Myös minä huomasin takeltelevani sanoissani, kun kuvailin ystäville, miltä vapaaehtoisuus on tuntunut. Kuvaillessani vapaaehtoistoimintaa harrastuksena minusta tuntuu, että vähättelen tätä uutta ihmissuhdetta. Hyväntekeväisyydeltäkään nuoren näkeminen ei tunnu, sillä saan tapaamisista itse niin paljon.

Toisaalta en koskaan tapaa nuorta kuin mitä tahansa ystävää. Hänen kanssaan olen aikuinen. Meidän tapaamisistamme jätän omat huoleni pois. Kerron elämästäni rehellisesti, mutta nuoren tehtävänä ei ole kuulla työhuolistani tai siitä, jos minulla on ollut huono päivä. Kun tapaamme, minun roolini on olla se, joka kyselee kuulumiset ja kuuntelee. Odotan jokaista tapaamista innolla, sillä huomaan, miten hyvältä tuntuu keskittyä itsensä sijaan täysin toiseen ihmiseen.

Yhtenä sunnuntaina nuori tuli luokseni mukanaan läksynsä, tietokoneensa ja vihkonsa. Hän näytti minulle erityisen vaikeilta tuntuneita matematiikan tehtäviä, ja minä yritin muistella, miten murtolukuja kerrotaan yhteen. Lopulta keksin etsiä Youtube-videon, jossa laskeminen selitetään rauhassa ja selkeästi. Kun nuori ryhtyi ratkomaan tehtäviä, minä istuin hänen vieressään. Tehtäväni oli vain olla paikalla.

Vapaaehtoisena näen, miten pieniä tekoja toisen auttaminen on. Olen joku, jonka kanssa jutella suomeksi. Ohjeistan puhelimessa, miten palohälytin sammutetaan. Selvitän, mitä vitamiineja Suomessa suositellaan syötäväksi talvisin. Joinakin päivinä menemme yhdessä kirjastoon, minä noudan sinne varaamani kirjat ja nuori käy pyytämässä itselleenkin kirjastokortin.

Maailman parantaminen tapahtuu niin pienin teoin, että jos niihin ei muista kiinnittää huomiota, niitä voi alkaa pitää mitättöminä. Mutta kun pysähdyn miettimään, näen että ei ole mitätöntä olla toiselle ihmisille tuki. Joku, jolta voi kysyä vitamiineista tai kirjastokortista.

Tänä vuonna sain jälleen kutsun Yhteiset lapsemme -yhdistyksen toimistolla, tällä kertaa kertomaan kokemuksistani tuleville vapaaehtoisille. Oli heidän vuoronsa käydä sama koulutus, jossa olin itse vuotta aikaisemmin.

Valmistautuessani puhumaan kokemuksistani huomasin, miten nopeasti vuosi oli mennyt. Kun syksyllä vasta tutustuimme nuoren toisiimme, talvella nauroimme jo yhteisille vitseille.

Kevättalvella oikoluin nuoren kesätyöhakemuksia. Erityisesti silloin mietin itseäni saman ikäisenä, pohtimassa tulevaisuuden työelämää. Myös minun apunani oli tuolloin aikuisia, jotka kertoivat, mitä työhakemukseen kannattaa kirjoittaa. He sanoivat ääneen, missä vaikutan olevan erityisen hyvä. Nyt minä kannan tästä tehtävästä osani.

Vuoden aikana olen oppinut puhumaan suomea kiirehtimättä, jotta nuoren on helpompi seurata tarinoitani. Keskustelen selkokielellä päivän uutisaiheista, joihin nuori on tutustunut Tiktokissa. Olen kertonut, miksi luovutan säännöllisesti verta ja miten äänestäminen kunnallisvaaleissa tapahtuu.

Nyt ymmärrän, että jännitin tutustumista ennakkoon liikaa. Pelkäsin turhaan, että en keksi nuorta kiinnostavaa tekemistä, eikä meillä olisi sen takia hauskaa yhdessä.

Myöhemmin, jälleen yhtenä sunnuntaina, olimme istuutuneet nuoren kanssa kotini lattialle. Pinosimme Carcassone-lautapelin laattoja korkeiksi pinoiksi. Nuori pelasi peliä ensimmäistä kertaa ja kertoi pitävänsä siitä. Olin tyytyväinen, sillä peli on yksi minun suosikeistani.

Ennen peliä olimme tehneet suunnitelmia tuleville viikoille. Jonakin lämpimänä loppukesän päivänä lähdemme Linnanmäelle syömään hattaraa. Mutta sitä pidemmälle emme tulevaisuuttamme kuvittele.