Mieleen nousee kuvia lumisista maisemista, korven keskellä nököttävistä tölleistä, joiden ikkunoista tuikkii elävien kynttilöiden valo ja piipuista nousee valkoinen savujuova kohti tähtitaivasta.

Vaalimme näitä kuvia, vaikka joulumme ei ole aikoihin ollut niiden kaltainen.

Joulu on vuoden rakastetuin juhla, sydänkäpysemme. Se kantaa agraari-Suomen vuosisataista perintöä, tuo meille takaisin Aleksis Kiven sanoin ”kotomaamme koko kuvan, sen ystävälliset äidinkasvot”.

Perinteet luovat joulun taian. Odotus, tarinat, herkut, lahjat. Jouluna saamme hetkeksi palata menneisyyteen, omien lapsuusmuistojemme pumpuliin ja meitä edeltäneiden sukupolvien lapsuuteen, kaikkeen siihen, mitä äidit, isät, mummit ja vaarit ovat tarinoissaan meille välittäneet.

Joulu on nostalgiaa, rauhaa, hiljaisuutta – monesti rankan nykyarjen vastapainoksi. Saamme pysähtyä ja levätä kuin muumiperhe talviunillaan. Toki heidätkin oli välillä herätetty valmistelemaan jonkin ”kamalan tuntemattoman” lepyttelyä, kun väki juoksi hysteerisenä ympäriinsä hokien, että joulu tulee eikä mikään ole valmista.

Joulun kuvasto on kulkenut pitkän tien historiasta nykypäivään. Se on kerännyt matkaansa hyviksi ja oikeiksi koettuja juttuja sieltä täältä, kotoa ja kaukaa. Se on sama ja kuitenkin muutoksessa. Joulu on myös pieni evoluutio.

Pikkujoulua vietetään usein railakkaissa merkeissä, mutta alun perin adventti merkitsi harrasta kristilliseen juhlaan valmistautumista. Latinan sana adventus tarkoittaa tulemista, ja sillä viitattiin Jeesus-lapsen saapumiseen maan päälle. Sana otettiin käyttöön, kun Rooman paavi vuonna 354 määräsi, että 25. joulukuuta juhlitaan Jeesuksen syntymäpäivää pakanallisten juhlien sijasta.

Piparkakut ovat ikivanhaa perua. ”Pippurikakut” tulivat kirjaimellisesti sieltä, missä pippuri kasvaa. Ristiretkeläiset toivat pippurilla maustettujen leivonnaisten reseptin Lähi-idästä 1200-luvulla. Aluksi niitä valmistettiin luostareissa ja nautittiin uskonnollisissa tilaisuuksissa. Suomessa kansa pääsi yleisemmin maistelemaan pipareita vasta 1800-luvun loppuhenkosissa. Piparkakkutalot tulivat muotiin 1920-luvulla.

Jouluiseen ylensyöntiin oli syrjäkylillä toinenkin syy: silloin sai syödä vatsansa täyteen, ylikin. Muuten elettiin lähes nälkärajalla. Noilta kaukaisilta ajoilta joulupöydässämme on yhä suolaisia kalaherkkuja, lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot sekä riisipuuro. Puuro tosin tehtiin Suomessa ohrasta ennen kallista tuontiriisiä. Riisipuurosta tuli juhlaruokaa juuri siksi, ettei riisiä ollut varaa syödä joka päivä.

Talonpoikaisessa Suomessa jouluun valmistautuminen alkoi sadonkorjuun yhteydessä. Jouluomenat – ainoat tavallisen kansan saatavilla olevat hedelmät – nostettiin varastoihin kypsymään eikä niihin tohdittu koskea ollenkaan ennen pyhiä. Myöhemmin omenia ripustettiin joulukuuseen koristeiksi, ja kiltit lapset saattoivat saada punaposkisen omenan joululahjaksikin.

Joulu, Hjul. Muinaisessa Rooman valtakunnassa vietettiin vuoden pimeimpinä viikkoina maanviljelyksen jumalan Saturnuksen ja auringonjumala Mitran palvontajuhlia. Täällä kaukana pohjoisessa vietettiin niin ikään keskitalven juhlaa kauan ennen kristinuskon saapumista. Juhla oli nimetty valolle, jonka tiedettiin pian voittavan pimeyden. Juhlan nimi oli hjul – ympyrä tai kehrä – ja sillä viitattiin aurinkoon. Sana kääntyi muotoon jul, joulu. Kristinuskon vallatessa Eurooppaa monet pakanalliset tavat siirtyivät sen juhlaperinteeseen. Esimerkiksi joulun ylenpalttiset syömingit ja juomingit kuuluivat jo muinaisten roomalaisten keskitalven juhlintaan.

Joululeipä oli ennen vanhaan juhlapöydän kruunu, vaikkei sitä ollut edes tarkoitus syödä. Suomalaiseen kansanperinteeseen on kuulunut valtavasti uskomuksia ja riittejä, joilla on manattu hyvää tulevaa viljavuotta ja vaurautta taloon. Joululeipä leivottiin ensimmäisistä elonkorjuun aikaan jauhetuista uutisjauhoista. Se asetettiin kunniapaikalle oljilla koristettuna. Joulun jälkeen leipä peiteltiin jyvälaariin ja siitä, miten hyvin se säilyi, pääteltiin tulevan vuoden satonäkymiä. Kevätkylvöjen aloittamisen kunniaksi väki mursi hyvin säilyneen leivän. Haltijoita varten saatettiin pala leivästä haudata maahan – uuden hyvän sadon toivossa.

Alussa oli legenda 300-luvulla eläneestä, anteliaisuudestaan kuulusta piispa Nikolauksesta, joka toimi Myrassa, nykyisen Turkin alueella. Siirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin saapunut Pyhä Nikolaus nimettiin uudelleen Santa Clausiksi. Ulkonäön hänelle sommitteli 1863 saksalaissyntyinen Thomas Nast, ja niin Santa sai punaisen takin ja piispanhiippansa tilalle karvalakin. Yhdysvalloissa syntynyt ahvenanmaalaistaustainen Haddon Sundblom lihotti 1931 Santan ja somisti pitkällä, valkoisella parralla Coca-Colan joulukampanjaan. Tosin suomalaislasten luona vieraili vielä vuosikaudet nurin käännettyyn turkkiin pukeutunut ukkeli pahvinaamari kasvoillaan.

Joulukuusi on kulkeutunut meille Ruotsin kautta Saksasta, kuten moni muukin aluksi vain vauraan väestönosan suosima ja vähitellen vähävaraisiin koteihin, mökkeihin ja maaseudulle päätynyt ilmiö. Tiedetään, että helsinkiläinen vapaaherra, senaattori Otto Wilhelm Klinc­kowström hankki vuonna 1829 kotiinsa Suomen ensimmäisen joulukuusen. Tarkemmin sanottuna kuuset, sillä puita kannettiin salin koristukseksi peräti kahdeksan kappaletta. Vasta sata vuotta myöhemmin kynttilöin koristeltu joulukuusi valtasi paikkansa lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa niiden koosta ja varallisuudesta riippumatta.

Sanotaan, että tee joulusiivous komeroita myöten, jos aiot viettää joulusi komerossa. Toista oli ennen. Perinpohjainen siivous tehtiin jouluksi ja juhannukseksi. Puulattiat kuurattiin hiekalla valkoisiksi ennen kuin niille levitettiin puhtaat oljet. Ne lämmittivät jouluyönä, jonka väki vietti oljilla nukkuen. Vuoteet oli varattu rakkaiden vainajien haamuille, haltijoille ja tontuille.

Jouluoljet valittiin elokuussa. Se oli talon isännän tehtävä, ja hän huolehti myös siitä, että oljet säilyivät kauniin keltaisina eivätkä homehtuneet. Oljilla oli iso merkitys entisaikojen joulunvietossa. Pitkin syksyä nuoret valmistivat niistä himmeleitä – joka jouluksi uudet. Himmeleiden komeudesta kilpailtiin, kuvastivathan ne omalta osaltaan talon vaurautta. Oljista taiteiltiin myös olkipukkeja.

Tontut kuuluvat kansanperinteemme hyviin tyyppeihin, eivätkä pelkästään jouluun. Nämä pikkuruiset taruolennot hallitsivat taloissa, saunoissa ja riihissä. Ne pitivät huolta, että kaikki hoituu säällisesti. Ne olivat paikalla, vaikkei kukaan niitä nähnyt. Jouluna kotitontulle jätettiin ruokaa pöydälle ja saunatontulle lyötiin viimeiset löylyt. Joulutontut, nuo joulupukin pikku apulaiset, tulivat kuvioihin Ruotsin kautta 1800-luvun lopulla. Suomen lasten radiosetä Markus Rautio keksaisi vuonna 1927, että tontut asuvat Korvatunturilla joulupukin ja joulumuorin kanssa. Korvatunturilla sanottiin olevan korvat, joilla se kuulee, ovatko lapset olleet kilttejä.

”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”, kuuluu vanha sanonta. Aikoinaan joulunvietto alkoi Tuomaan päivästä 21. joulukuuta ja päättyi vasta nuutinpäivänä 13. tammikuuta. Nykyään joulun­ajan katsotaan päättyvän jo loppiaiseen 6. tammikuuta. Nuutinpäivänä naamioasuihin sonnustautuneet nuoret miehet remusivat ja tunkivat taloihin tivaamaan sahtia ja viinaa ja öykkäröivät humalassa. Siitä sanonta pahasta Nuutista. Nykyään nuuttipukkiperinne elää sivistyneessä muodossa lähinnä Lounais-Suomessa. Lapset pukeutuvat fantasia-asuihin ja kiertävät kyselemässä makeisia kuin virpojat pääsiäisen alla.