Kello on yhdeksän. Lapset on vihdoin saatu nukkumaan. Tiskiallas vyöryy yli, tavaroita pitäisi viedä paikalleen. Yöpöydällä on vino pino lukemista odottavia kirjoja, lattialla uusia lehtiä. Mikään niistä ei kiinnosta, ei jaksa. Mies häviää makuuhuoneeseen selaamaan kännykkää, itse painelen sohvannurkkaan ja aloitan saman pläräämisen. Facebookissa on tarjolla irrallisia ajatuksia, jaettuja linkkejä, kaikenlaista huttua. Ne on selattu nopeasti läpi.

Ne eivät auta siihen, että mieli on maassa. Haluaisin jutella, mutta en tiedä, kenen kanssa. Olisi ihanaa jutella vain, tärkeistä ja syvällisistä asioista. Viime kerrasta on kulunut taas liian pitkä aika. Vaikka olen kotona perheeni luona ja jutellut päivällä työkavereiden kanssa, illan tullen tuntuu yksinäiseltä.

Niin käy usein, ja se tuntuu nololta. Olen tosi aktiivinen tyyppi. Aloittelen jatkuvasti uusia harrastuksia ja järkkäilen kaikenlaisia tapaamisia. On ihan hyvät välit sisaruksiin ja perheisiin ja sitä rataa. Töissä on mukavia ihmisiä. Laulan kuorossa. Silti tuntuu, ettei tällä hetkellä ole oikein ketään, kenen kanssa jutella rauhassa ja pitkään, polveillen asiasta toiseen.

Siihen ei ole enää ruuhkavuosissa aikaa. On tyypillistä, että sen kahden vapaan iltatunnin aikana puolisoista kumpikin tekee mieluiten jotain omaa aivotonta hetken, lähtee vihdoin sinne lenkille – tai menee suoraan nukkumaan.

Tutkijoiden mukaan yksinäisyys on monipolvinen asia. Ohimeneviä yksinäisyyden tunteita on jokaisella. Yksinäisyys voi olla tilapäistä tai pitkäaikaista, jopa kroonista. Ihmisestä on mahdoton päälle päin sanoa, onko hän yksinäinen vai ei. Yksin elävä ikisinkku voi olla täysin tyytyväinen, ja supersosiaalinen naimisissa oleva taas voi olla musertavan masentunut, kun hänellä ei olekaan lähellään yhtään sielunkumppania.

Ruuhkavuosiaan elävän yksinäisyydessä on usein kyse yksinäisyydestä parisuhteessa. Siitä, ettei ihminen koe saavansa sellaista henkistä tukea kuin kaipaisi. Kun töissä on vahva, vanhempana vahva ja tuttuja tavataan vain lyhyesti ja pirteästi, parisuhteessa ei enää jaksa pistää tsemppivaihdetta päälle. Joka viides suomalainen parisuhteessa elävä kokee yksinäisyyttä, ja noin viisi prosenttia kokee olevansa syvästi yksinäisiä.

– Se voi kuulostaa pieneltä määrältä, mutta käytännössä se tarkoittaa, että Suomessa on 150 000 yksinäistä parisuhteessa olevaa naista ja miestä, sanoo Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula.

Suuri osa näistä kasautuu lapsiperhevaiheessa oleviin. Ja suuri osa yksinäisistä parisuhteessa olevista on naisia.

– Naisille tulee herkemmin yksinäisyyden tunne ja se, ettei puoliso rakasta. Heillä on enemmän odotuksia yhteisestä ajasta. Naiset myös kertovat enemmän yksinäisyydestä, Kontula toteaa.

Parisuhteessa koetun yksinäisyyden tausta on yleensä kasautuneissa ongelmissa. On tullut paljon ristiriitoja, ja kiistellään alituisesti samoista asioista, joita ei pystytä ratkaisemaan. Sitä myöten ajaudutaan entistä kauemmaksi toisistaan.

– Yksinäisyyden tunne tulee, kun puoliso ei saa toiselta tukea silloin, kun itseä ahdistaa.

Kontulan mukaan kokemus yksinäisyydestä on yleensä se, joka lopulta sysää miettimään eroa. Kun ristiriidat eivät enää ratkeakaan, ja on olo, ettei enää edes kannata yrittää. Silloin on hukattu se kuuluisa me-henki.

Onko tämä ollut aina tällaista? Kun elää ruuhkavuosia, tuntuu siltä, että tällaisessa yksinäisyydessä on jotain uutta. Että entistä useammat varmasti kokevat näin.

Osmo Kontulan mukaan tilanne ei ole kuitenkaan viime vuosina muuttunut. Sen sijaan kiinnostavaa on, että vaikka kuinka sukupolvet ovat kehittyneet ja esimerkiksi isät ovat modernimpia, tietyt erot ovat säilyneet miesten ja naisen välillä samoina yksinäisyyden kokemisessa. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että naiset ovat yksinäisiä suhteessa ollessaan ja tekevät lopulta useammin aloitteen erosta. Miehet putoavat yksinäisyyden kuoppaan eron jälkeen.

– Miehillä monesti ainoa läheinen henkilö on puoliso. Kun ero tulee, he putoavat sosiaaliseen tyhjiöön. Naiset taas ovat silloin kyvykkäämpiä hyödyntämään ystäväpiiriään ja sukulaisiaan, Kontula sanoo.

Suhteessa ollessaan miehet kokevat yksinäisyyttä yleensä liittyen puolison ja lasten suhteeseen. Kontula sanoo, että miehet kertovat usein, että he jäävät ulkopuoliseksi, jos vaimolla on erityisen tiivis suhde lapsen kanssa. Naisilla yksinäisyys liittyy enemmän juuri parisuhteeseen. He ovat taipuvaisempia odottamaan suhteelta paljon, joten he joutuvat useammin myös pettymään.

Siksi yksinäisyyden tunne onkin niin yksilöllinen. Se on aina suhteessa kunkin omiin odotuksiin.

Miksi sinä aina tuijotat sitä kännykkää? Itse tuijotat aina telkkaria!

Mutta ei se ole sama asia, sitähän me voisimme tuijottaa yhdessä, ajattelen. Mutta ei se mene vain noin. Miksi toinen tekisi väkisin jotain, mikä ei kiinnosta? Jos on aina tykännyt urheilu-uutisista enemmän kuin ruotsalaisista jännityssarjoista, sitä on vähän vaikea muuttaa.

Toinen puolisoiden väliin tuleva asia on kännykkä ja sosiaalinen media. Facebookista ja Instagramista voi saada yhteenkuuluvuuden tunnetta omien tuttujensa kanssa, mutta parisuhteen yksinäisyyteen niistä ei ole pelastajaksi.

– Se on erilaista vuorovaikutusta. Parisuhteeseen kaivataan sähkötöntä aikaa. Erikseen kännyköiden selaaminen rapauttaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhdessä television katselu ja sen kommentoiminen voi taas olla yhdistävä asia, Kontula sanoo.

Kännyköiden ja mobiililaitteiden myötä parisuhteessa harrastetaan entistä enemmän erillisiä asioita. Molemmat tekevät enemmän vain sitä, mikä juuri itseä kiinnostaa. Maraton-projektit tai muut omat harrastukset tuovat elämään lisää virtaa, eikä niistä haluta tinkiä. Sitä myöten kumppaneista tulee vahvemmin erillisiä yksilöitä.

Kontula kertoo, että nykyisin näkee pariskuntia, jotka ovat ravintolaillallisella ja selaavat pöydässä molemmat omia kännyköitään. Sellainen illanvietto ei varmasti helpota yksinäisyyden tunnetta.

Ruuhkavuosina arki on jatkuvaa vuorottelua. Kun toinen hoitaa iltamenot, toinen menee treeneihin. Jos toinen on herännyt aikaiseen aamuvuoroon, illalla ei huvita kuin nukkua.

Voisiko sitä jutella sitten vaikka jonkun ystävän kanssa, edes puhelimessa? Huomaan, että haikailen aikoja, jolloin saatoin illan pitkän lojua sängyllä ja jutella ystävän kanssa puhelimessa. Siinä käsiteltiin niin isot kuin pienet asiat, ja joihinkin juttuihin palattiin monta kertaa.

Nykyisin en puhu enää puhelimessa juuri kenenkään kanssa. Joskus isosiskoni. Muuten ystävien kanssa vain viestitellään lyhyesti WhatsAppissa tai Messengerissä. Ei kenelläkään ole aikaa lätistä puhelimessa niitä näitä. Ystävillä kun on juuri silloin se oma lasten nukuttamisvuoro tai ne omat treenit. Eikä enää oikein kehtaakaan soittaa, ellei ole jotain tosi tärkeää ajankohtaista asiaa. Ettei vain vaivaisi turhaan, koska kaikilla on omatkin juttunsa. Kukapa haluaa olla kaverilleen energiasyöppö.

Tapaamisissakin on välillä tiukkaa ehtiä puhua muuta kuin päällimmäiset. Puolentoista tunnin tehotapaamisessa käydään läpi mitä ehditään, kuten lasten sairastamiset ja pari muuta akuuttia asiaa, ennen kuin kukin säntää taas takaisin kotiin.

Osmo Kontulan mukaan näinhän siinä usein ruuhkavuosina käy.

– Jos ei ole aikaa lapsille eikä parisuhteelle, miten olisi aikaa ystävillekään.

Ystävistä voi tietenkin olla yksinäisyyteen paljon apua, vaikka se tunne johtuisikin ennen kaikkea parisuhteesta. Naiset ovat tämänkin avun hakemisessa miehiä parempia.

– Naiset tykkäävät kuunnella toisten avio-ongelmia. Yleensä myös sellainen ystävä, joka jakaa murheitaan, koetaan mielenkiintoisempana, Kontula sanoo.

Tilityssessiossa ystävän kanssa on mahdollista saada myötätuntoa, joka helpottaa oloa. Mutta vielä enemmän auttaisi se, että kumppanin kanssa saisi me-hengen taas toimimaan. Mutta miten?

Osaatko lohduttaa? Osaatko ottaa apua vastaan?

Sitä ajattelee, että parisuhteessa juuri tämä on hyvin hoidossa, mutta yllättävän usein se ei ole. Psykologian professori Sue Johnson kirjoittaa Väestöliiton verkkosivuilla oivaltavasti, miten voi käydä: Miehet näkevät usein, että vaimo tarvitsee puolisoa tai on peloissaan, mutta ei enää tiedäkään, mitä tilanteessa voisi tehdä.

Ruuhkavuosina molemmat puolisot antavat suuren osan hellyydestään ja empatiastaan lapsillensa, mutta puolison lohduttaminen onkin vaikeaa, jopa mahdotonta. Puolisoa katsoessaan moni saattaakin nähdä ihmisen, joka tuomitsee heitä. Sellaisen tunteen edessä on vaikea olla aidosti empaattinen. Pelkkä yritys tuntuu usein tuhoon tuomitulta.

Ehkä ei pitäisikään keskittyä sanoihin. Kaikki tietävät, miten vaikea niitä on välillä asetella oikein. Osmo Kontulakin sanoo, että ensisijaisesti pitäisi aloittaa fyysisestä läheisyydestä. Jos halu olla toisen lähellä on jostain syystä rapautunut, itsensä tuntee helposti yksinäiseksi.

– Pitäisi oikeasti avata taas aistit ja koskettaa kumppania. Siitä alkaa taas itseään vahvistava hyvä kehä, Kontula sanoo.

Yksinäisyys parisuhteessa on ennen kaikkea etäisyyttä. Liian pitkäksi kasvanut välimatka. Matkan väliin on tullut työ, arjen rutiinit ja lapset. Niiden esteiden yli pitäisi ruuhkavuosiaan elävän osata välillä hyppiä ja jatkaa taas matkaa yhdessä eteenpäin. Kohti yhteistä visiota.

– Lapsiperheissä on tärkeää muistaa, että ydinsuhde on se puolisoiden välinen suhde. Pitää varoa sitä, etteivät lapset nouse liian keskeiseen asemaan, Kontula sanoo.

Vanhemmilla pariskunnilla esteet voivat taas olla pitkäaikaiset rutiinit, joiden läpi ei enää osata katsoa, missä kohtaa elämä on oikeasti menossa. Kontulan mukaan yhteenkuuluvuus on silloin vain käytännön tasolla. Haasteena on, että yhdessäolosta osattaisiin nauttia taas myös tunnetasolla.

Olemme lasten kanssa ostoksilla. He ovat jo sen verran isoja, että sisarukset kulkevat kaupassa kaksin. Seisomme hetken ilman kiirettä huolehtia heistä. Mies ottaa yllättäen kädestäni kiinni. Ehkä joku ilta meillä on taas juteltavaa.