Valkoiseksi rapatun vanhan omakotitalon ulko-oven vieressä nököttää pienten lasten menopelejä, potkupyöriä ja potkumopo. Eteisessä vastassa odottaa kolmien lastenvaunujen armada. Kypäriä ja kenkiä riittää. Tässä talossa Tampereen Kissanmaalla täytyy asua paljon väkeä.
– Kaikkiaan seitsemän alle viisivuotiasta lasta, kahdeksan aikuista ja yksi silmäpuoli kissa, laskeskelee Johanna Kerovuori, 38, yksi talon asukkaista.
Päälle päin 1950-luvulla tehty talo näyttää aivan tavalliselta, hieman normaalia kookkaammalta omakotitalolta. Todellisuudessa omakotitalo onkin virallisissa papereissa pienkerrostalo. 300-neliöinen rakennus kätkee sisäänsä neljä asuntoa.
Ylimmän kerroksen 93 neliön kodissa asuu Johanna miehensä Lasse Pekkarisen, 44, ja tyttärensä Nupun, 3, kanssa. Keskikerroksessa asuu kaksi kolmilapsista perhettä. Partiaisilla on käytössään 54 neliötä ja Cernyillä 48. Kellarikerroksen 38-neliöisessä kodissa asuvat Anna ja Niko Höpsö-kissansa kanssa.
Kaikilla on omat keittiöt ja vessat. Piha, autotalli, eteinen sekä kellarin sauna, verstas ja pesutupa kaksine pesukoneineen ja kuivausrumpuineen ovat yhteiskäytössä.
– Periaatteessa tätä voi tosiaan pitää pienkerrostalona. Tavallisesta kerrostalosta meidät kuitenkin erottaa se, että olemme olleet kaikki hyviä ystäviä jo ennen tähän taloon muuttamista, äitiyslomalla opettajan työstä oleva Senna Partiainen, 35, kertoo.
Eikä tässä vielä kaikki. Samaan yhteisöön kuuluu vielä kaksi lapsiperhettä omakotitalosta tien toiselta puolen.
Asukkaat: Arkkitehti ja asuinyhteisövalmentaja Johanna Kerovuori, 38, ohjelmistosuunnittelija Lasse Pekkarinen, 44, ja Nuppu Kerovuori, 3. Opettaja Senna Partiainen, 35, puuseppä-artesaani Antti Partiainen, 30, Aino, 4, Benjamin, 3, ja Aleksanteri, 3 kuukautta. Keraamikko Mari Cerny, 38, promoottori Mateo Cerny, 29, Mio 4, Solina 2, ja Naomi, 3 kk. Anna ja Niko, Höpsö-kissa.
Koti: Vuonna 1958 rakennettu omakotitalo Tampereen Kissanmaalla. Talo on alun perin tehty usealle perheelle.
Neliöt: 93 + 54 + 48 + 38. Yhteisine tiloineen talossa on noin 250 m².
Lempipaikka: Puutarha. ”Metsään rajoittuvalla pihalla lapset leikkivät ja aikuiset seurustelevat.”
Häpeäpilkku: Sotkut. ”Ymmärrys sotkujen tavanomaisuudesta on hälventänyt häpeää.”
Asumismenot: 650–900 e/kk.
Vessojen määrä: 4. ”Jokaisella perheellä on omansa.”
Pesutuvassa jyllää kaksi pesukonetta. Kuivausrumpu on juuri lopettanut työnsä. Lattialla lojuu jonossa kassillinen likaisia vaatteita.
– Pesukone pyörii joka päivä melkein koko ajan. Tältä porukalta todella syntyy pyykkiä, niin ikään äitiyslomalla oleva keraamikko Mari Cerny, 38, kertoo.
Senna nimeää juuri pesutuvan yhdeksi lempipaikakseen.
– Joskus, kun on ollut vähän yksinäinen olo, olen livahtanut pesutupaan kärkkymään, jos sinne ilmaantuisi juttuseuraa. Tämä on yksi sosiaalisen elämämme keskipisteistä, hän perustelee.
Pesutuvan lisäksi piha on se paikka, jossa perheet kohtaavat. Lapset leikkivät hiekkalaatikolla ja leikkimökissä, pienimmät köllivät nurmikolla viltillä. Aikuiset seurustelevat tai ahertavat puutarhatöissä. Pihalla juhlitaan myös syntymäpäiviä, vappua, milloin mitäkin.
– Emme oikeastaan hirveästi kyläile toistemme luona, vaan kokoonnumme nimenomaan pihalle. Jos kaipaa seuraa, voi kurkata ikkunasta, onko ulkona ketään. Tai voi itse mennä pihalle. Kyllä sieltä kohta joku tulee seuraksi. Yhteiselomme on aika spontaania, Senna sanoo.
Kun väkeä on paljon, myös apu on usein lähellä.
– Kun kaikki ovat ystäviä, ei ole mikään kynnys mennä lainaamaan naapurista sokeria, Lasse kuvailee.
Saman katon alta löytyy tarvittaessa myös IT-tukea, kielenhuoltoa, kuljetuspalveluita ja lastenhoitoapua.
Cernyt ja Kerovuori-Pekkariset ovat vahtineet toistensa lapsia vuorotellen torstaisin, jotta kumpikin pariskunta on päässyt vuoroviikoin treffeille. Tai jos joku aikuisista tarvitsee hetken omaa aikaa, voi kysyä, pääsisikö lapsi naapuriin leikkimään.
– Nämä isommat lapset tulevat ja menevät asunnosta toiseen. He ovat oppineet, että pitää aina kysyä, saako tulla, ja uskovat myös, jos aikuiset sanovat, että juuri nyt ei oikein sovi, Johanna kertoo.
Lapsista on tullut toisilleen tärkeitä. Ainokaisena Nuppu pitää naapurin lapsia kuin sisaruksinaan.
Pienessä yhteisöllisessä talossa pääsee tai joutuu seuraamaan muiden lapsiperheiden elämää lähempää kuin tavallisesti. Tiiviisti asuessa ei voi pitää yllä kulisseja.
– Täällä näkee ja kuulee, miten muillakin on sotkuista ja miten muidenkin lapset huutavat ja kiukuttelevat. Monestihan sitä kuvittelee, että vain meillä on tämmöinen sotku ja lapset niin hankalia. Se on aika armollista, Mari kertoo.
Sanomista, sitäkin väistämättä joskus tulee, kun neljä perhettä sovittaa tapojaan yhteen. Kissanmaan yhteisötalon asukkaiden Whatsapp-ryhmä toimittaa perinteisen ilmoitustaulun virkaa. Joskus ryhmään ilmaantuu myös ilmoitustauluilta tuttuja heippalappuja kuvan kera.
– Joskus olen hermostunut kompostin huolimattomasta käytöstä. Kansi saattaa jäädä raolleen, jolloin kesällä öttiäiset pääsevät sisään, tai talvella komposti jäätyy. Ärsyttää, jos on sanonut samasta asiasta monta kertaa, Johanna kertoo.
Senna taas muistelee hermostuneensa yhteiselon alkuvaiheessa eteisen sotkuisuudesta.
Ongelmiin talon asukkaat ovat miettineet ratkaisuja yhdessä. Esimerkiksi huoltotöiden reilua jakamista varten he loivat pienten alkukankeuksien jälkeen siivousympyrän.
Järjestelyssä yksi perhe vastaa viikon ajan eteisen siivouksesta, toinen pihatöistä, kolmas pesutuvasta ja neljännellä on vapaavuoro. Seuraavalla viikolla vastuut vaihtuvat.
Kirjoitettuja sääntöjä asukkailla ei ole. Hetken miettimisen jälkeen mieleen muistuu sääntö hiljaisuudesta, joka alkaa kello 22.
– Ai, en ole tiennytkään tuommoisesta säännöstä, Senna naurahtaa ja lisää perheensä aloittavan iltatoimet puoli kahdeksan aikaan.
Yhteiselo sujuu, kun jaksaa joustaa ja olla kärsivällinen.
– Jos joku asia ärsyttää vain itseä, kannattaa vetää johtopäätös, että se olen minä, jonka pitää korjata asennettaan, Johanna lisää.
Kissanmaan yhteisöllä on nyt takanaan reilut kolme yhteistä vuotta. Yhteinen historia yltää kuitenkin vielä kauemmas, sillä kaikki ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Yhteisötalo sai alkunsa vuonna 2018. Tien toisella puolella asuva Johannan ystävä oli vinkannut yhteisöasumiseen sopivasta naapuritalosta, joka saattaisi olla myynnissä.
– Menimme yhdessä soittamaan ystäväni kanssa ovikelloa ja siitä se sitten lähti. Jo taloa hankkiessa mietin, keitä voisin pyytää tänne asumaan. Onneksi kaikki innostuivat, Johanna kertaa
Kaikilla asukkailla on myös aiempaa kokemusta yhteisöllisestä asumisesta. Arkkitehtina ja yhteisökoordinaattorina työskentelevä Johanna on sekä perustanut useita asumisyhteisöjä että itse asunut useissa erilaissa yhteisöissä.
– Yhteisöasumisen edistäminen on minulle elämäntehtävä. Haluan tarjota tällaista asumistapaa sitä haluaville. Yksinäisyyttä meillä on nyt ihan liikaa, Johanna perustelee.
Johanna, Lasse ja naapurissa asuva ystäväperhe omistavat talon yhdessä. Keskikerroksen asukkaat maksavat vuokraa ystäväperheelle ja kellarikerroksen asukkaat kiinteistöyhtiölle, jonka osakkaita Johanna ja Lasse ovat.
Lasse kertoo, että järjestelyssä he saivat yhdellä iskulla kaksi kärpästä: kohtuulliset asumiskulut ja ystäviä lähelle.
– Ei meillä muutoin olisi varaa asua näin isossa neliömäärässä näin lähellä keskustaa, Lasse sanoo.
Mutta onko ystävien talosta loppuelämän ratkaisuksi?
Mari ja Senna katsovat toisiaan.
– Voisin asua näiden ihmisten kanssa vaikka mummoksi asti, mutta kun lapset kasvavat, seinät alkavat ennen pitkää olla liian lähellä toisiaan, Senna sanoo.
Kello lähestyy viittä, ja pihalle ilmaantuu lisää lapsia ja aikuisia. Työ- ja päiväkotipäivät ovat ohi. Keittiöistä alkaa kuulua puuhastelun ääniä. Ystävien talon vilkkain hetki on nyt.
