Tuollaisen talon kun saisi, huokaisi muotoilija Elina Kortelahti ajaessaan yli satavuotiaan hirsitalon ohitse Vaasan lähistöllä. Elina ja hänen diplomi-insinöörimiehensä Lasse olivat etsineet perheelleen sopivaa taloa Pohjanmaalta jo kahden vuoden ajan, tuloksetta. Periksi he eivät antaneet.

Vuonna 2004 tapahtui uskomaton sattuma: juuri tuo Elinan aikaisemmin ihailema talovanhus tuli myyntiin. Se täytti lähes kaikki etsintävaiheessa listatut kriteerit. Noh, merenranta jäi puuttumaan, mutta pihassa sentään virtasi joki.

– Halusimme hirsitalon, jota ei ole pilattu remonteilla, sekä pihan, jossa vanhat omenapuut kukkivat. Tämän talon kohdalla toiveet täyttyivät, Elina kertoo.

150-neliöinen hirsitalo oli siirretty paikalleen 1900-luvun alussa, ja sitä oli kunnostettu viimeksi 1960-luvulla. Mitään ei kuitenkaan ollut remontoitu peruuttamattomasti, sillä vanha oli vain piilotettu. Ensimmäiset vuodet pariskunta kunnosti pihaa, ulkorakennusta ja pihamökkiä, jossa perheen oli tarkoitus asua talon kunnostamisen aikana.

Näin kävikin, mutta pikkuruinen mökki osoittautui lapsiperheelle liian haastavaksi kodiksi, ja Kortelahdet muuttivat lähistöllä sijaitsevaan vuokra-asuntoon. Lisätilalle oli tarvetta myös sen jälkeen, kun perhe kuusi vuotta sitten aatonaattona täydentyi neljännellä lapsella, Milo-pojalla. Ehkä juuri siksi joulunaika on tässä perheessä erityisen merkityksellinen.

– Toimme silloin pikkuisen Milon kotiimme Kiinasta. Joulu oli erilainen ja pysyy muistoissamme ikuisesti. Vuosia kestänyt adoptioprosessi päättyi, Elina muistelee.

Vuosi sitten perhe sai vielä yhden rakkaan joululahjan lisää. Pieni Josia haettiin Filippiineiltä ja on nyt 2,5-vuotias.

Milon saapuessa vanhemmat päättivät, että hänen kotiutumisensa menee remontin edelle. Vaikka remontti oli siihen saakka sujunut hyvin vanhempien poikien Emilin, Rudolfin ja Antonin kanssa, perhe päätti keskeyttää urakan lähes vuodeksi.

Leveät lattialankut, puuovet, ruutuikkunat ja kiinteät komerot näyttävät siltä, että ne olisivat olleet paikoillaan aina. Lähes kaikki näkyvissä oleva on kuitenkin kunnostettu tai jouduttu vaihtamaan.

– Tuntuu hyvältä, kun vieraat toteavat myös uusien pintojen näyttävän vanhoilta. Se tarkoittaa, että olemme päässeet siihen lopputulokseen, johon olemme pyrkineet, Elina sanoo.

Yksi onnistuneen remontin salaisuuksista on, että perhe ehti asua talossa vuosia ennen kuin varsinainen sisätilojen remontti pääsi käyntiin. Arjen keskellä kävi nopeasti selville, mitkä asiat talossa toimivat ja missä ilmeni puutteita.

Lisää neliöitä perhe sai rakentamalla taloon uuden sisäänkäynnin. Etukuisti on alkuperäinen, mutta päätykuisti rakennettiin ottamalla mallia vanhoista taloista.Elina ja Lasse ovat tehneet paljon itse, mutta osan töistä he ovat teettäneet ammattilaisilla. Aika ja osaaminen eivät ole riittäneet kaikkeen. Materiaalien hankinta ja suunnittelu olivat työläitä vaiheita, sillä perhe halusi välttää kompromisseja viimeiseen asti.

– Vanhaa kunnostaessa on sovellettava suunnitelmia ja keksittävä uusia ratkaisuja. Tietoa ja taitoa joutuu opettelemaan ja etsimään, Lasse kertoo.

Pariskuntaa harmittaa, että perinteisten taitojen osaaminen on katoamassa. Vaatii esimerkiksi oman ammattitaitonsa kiinnittää pinkopahvit hirsiseiniin.

Nyt remontti on pitkälti valmis. Huonejärjestelyt ovat osoittautuneet toimiviksi: Pojat viihtyvät talon yläkerrassa. Emilillä ja Milolla on omat huoneensa, ja Rudolf ja Anton jakavat yhden keskenään. Vanhempien makuuhuone on alakerrassa, olohuoneen vieressä.

Kalusteet hakevat vielä paikkojaan, ja muutamat yksityiskohdat kaipaavat viimeistelyä. Elina harkitsee yläkerran aulan lattian maalaamista, ja Lasse taas pohtii, mahtavatko uutta saunarakennusta varten varatut vanhat hirret olla vielä käyttökuntoisia.

– Nykyinen pihasauna alkaa olla niin huonossa kunnossa, että sitä ei kannata enää korjata. Tänä vuonna jää joulusauna lämmittämättä, Lasse harmittelee.

Sen asukkaat ovat tiedostaneet, että kaikkea ei voi eikä saa koskaan tehtyä täydellisen valmiiksi.

– Vanhassa talossa on kaikki vähän vinksallaan, mutta siitä oikea tunnelma syntyykin. Vanhaa taloa kunnostaessa on varottava kesyttämästä sitä liikaa, Elina sanoo.

Joulun aikaan ei tulevia projekteja murehdita. Milo ripustaa koristeita vasta sisään kannetun kuusen oksille. Lattiat on kuurattu, ja matot vaihdettu. Mustaksi maalatut patterit hehkuvat lämpöä, ja kaakeliuunissa rätisee tuli. Yli satavuotiaassa hirsitalossa on odottava tunnelma.

Elina ja Lasse Kortelahti rakensivat hirsi-taloonsa uuden päätykuistin ottamalla mallia alueen vanhoista taloista.

Isoissa pohjalaistaloissa on perinteisesti usein ollut kaksi sisäänkäyntiä. Arkisempi johti suutupaan ja paraatikuisti edustupaan. Kuisti suojaa sateelta ja lumelta sekä toimii säilytyspaikkana tai kesällä oleskelutilana.

Kuisteja ei aina rakennettu samaan aikaan kuin taloa, vaan avo- tai lasikuisti voitiin lisätä myöhemminkin. Se saattoi olla monikulmainen, suuri-ikkunainen, värikäs, kaksikerroksinen ja runsain puuleikkauksin koristettu statussymboli.

Usein kuistit olivat erivärisiä kuin itse talo. Talo saatettiin maalata edullisella punamullalla mutta kuisti kalliimmalla pellavaöljymaalilla. Tyypillisiä värejä olivat valkoinen, keltainen ja punainen. Tanskassa käydessään Elina Kortelahti ihastui mustiin versioihin.

– Ajattelin, että musta kuisti voisi sopia punamullattuun taloon. Äitini kauhisteluista huolimatta päätimme kokeilla ideaa, ja hyvinhän se sopii, vaikka ei niin perinteinen ratkaisu täällä päin olekaan.

Perustuksia varten Elina ja Lasse hankkivat käytettyjä kiilakiviä, jotka sopivat rakennuksen kivijalkaan. Myös ovet ja ikkunat ovat vanhoja.

Lähde: Hans Mårtensson ja Teppo Korhonen: Kuistit ja verannat (1995)