”Jos minulta olisi kysytty jokunen vuosi sitten, millaista elämäni on ollut, olisin kertonut hyvin erilaisen tarinan. Todellisuudessa ensi kesänä tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun aloitin päihteettömän elämän.

Alkoholismi on edelleen tabu yhteiskunnassamme. Sen aiheuttama häpeä sai minutkin vaikenemaan sairaudestani pitkään. Vasta nyt minusta tuntuu, että voin raottaa verhoja sinne, minne muut eivät ole nähneet.

Ylisukupolvinen puhumattomuuden taakka ja vaikeista asioista vaikeneminen kuuluu valitettavan monen suomalaisen perheen historiaan – myös minun lapsuudenperheeni. Opin jo lapsena salaamaan sen, että isä joi. Se aiheutti perheessämme riitaa, huolta ja häpeää.

Sopeuduin tilanteisiin lapsen tavoin. Muistan mielikuvitusmaailmani, joissa viihdyin prinsessana, opettajana, äitinä pehmolelukatraalleni. Muistan myös huutaneeni vanhempien riitojen keskellä kurkku suorana saadakseni ääneni kuuluville. Iso osa lapsuudestani oli kuitenkin ihan tavallista lapsena oloa, huoletonta ja turvallista elämää. Isäni raitistui yli 30 vuotta sitten.

Nuoruusvuoteni soljuivat keskivertoa vähemmällä alkoholin läträämisellä. Täysi-ikäisyys toi tullessaan vapautta ja railakkaampaa juhlimista. En kärsinyt juurikaan seuraavan päivän huonovointisuuksista, vaikka kerralla joinkin ”kuin mies”. Nähdäkseni se on ominaisuus, joka altisti riippuvuuden syntymiselle myöhemmin.

Humaltuminen toi rohkeutta ja itsevarmuutta. Hetkittäin tunsin olevani jotain paljon enemmän – jotain sellaista, jota olin kaivannut. Sisäinen kaipaus ”olla jotain muuta” ja humalassa koettu harhakuva olivat tuntemuksina koukuttavia.

Äidiksi tuleminen 21-vuotiaana toteutti yhden suurimmista haaveistani. Lapsia tuli kahden pitkän parisuhteen aikana yhteensä viisi. Elämäni paras ja tärkein asia on saada olla heille äiti. Arjen pyöritys ja toisten tarpeisiin vastaaminen oli kuin kutsumukseni täyttymistä. Sain keskittyä siihen, mitä osaan, huolehdin toisista ja pidin siitä. Koin merkityksellisyyttä ja onnistumisen tunnetta.

Vaikka elämä oli hyvää ja tasaista, sisälläni oli tuolloin selittämätön kaipuu. Ikään kuin olisi puuttunut palanen, mikä täydentäisi onneni.

Juominen oli tapani paeta epäonnen tunteitani. Vaikka elämäni oli hyvää ja tasaista, minulla oli jatkuva kaipuu jonnekin muualle. Alkoholi tarjosi siihen pakopaikan.

Halusin pitää kulissit pystyssä jopa ystävieni edessä. Ajattelin, että kun hoidan työni hyvin, huolehdin perheestä ja koti on aina tiptop siistinä, minulla on lupa nauttia elämästä – ja niinhän minä teinkin.

Hyvin varkain ja huomaamatta arkipäiviä juhlistamaan tulleet juomistavat muuttuivat ”juon koska voin” -tissutteluksi. Pikkuhiljaa jokaiselle aterialle kuului viini ja sunnuntaibrunssilla piti saada skumppaa. Saunomiseen kuuluivat aina saunajuomat.

Juomisesta tuli päivittäistä. Se oli kuin automaatio: illalla päätin, että tänään vielä otan, mutta huomenna en. Ja joka kerta siirsin päätöstä päivällä eteenpäin.

Olin aina ajatellut, että hallitsen juomiseni, vaikka isäni ei tehnyt niin. En ymmärtänyt, että sama sairaus voi tulla minullekin. Kun lapset huomauttelivat juomisestani, ajattelin lopettavani alkoholin käytön seuraavana päivänä.

Morkkikset olivat jäätäviä. Tunsin vuoroin äärimmäisen kipeää syyllisyydentunnetta ja ahdistusta, vuoroin selittelin ja etsin tilaisuuksia juoda. Riippuvuus aiheutti ajatusmaailmaani myllerryksen: tiesin toimivani väärin ja halusin olla parempi äiti, mutta aina keksin oikeutuksen sallia itselleni viinilasillisen.

Sisäinen kamppailuni kesti pitkään. Elämässäni tapahtui muutoksia. Väliin mahtui reilun vuoden kestänyt tipattomuuskin, kunnes join taas. Heinäkuussa 2019 tunsin olevani pohjalla. Olin väsynyt ja tuskainen. Havahduin hakemaan ulkopuolista apua, koska tiesin etten pystyisi siihen itse. Vasta silloin myönsin itselleni, että olen alkoholisti. Olin valmis ottamaan vastaan kaiken mahdollisen avun, mitä oli saatavissa.

Hakeuduin päihdeklinikalle avohoitoon. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun kävelin klinikan ovista sisään. Siinä hetkessä aloin ymmärtää itseäni.

En koskaan unohda tätä päivää, jolloin sain ymmärryksen siitä, että minulla on sairaus nimeltä päihderiippuvuus. Oli valtava helpotus ymmärtää, etten ole paha ihminen, huono ja viallinen. Tunsin suurta huojennusta, ja samalla kantamani häpeäkin alkoi väistyä.

Sen hetken muistaminen saa yhä ihoni kananlihalle. Pidän tuota päivää uuden itseni syntymäpäivänä, sillä se on päivä, jolloin pelastuin.

Kävin päivisin töissä ja iltaisin ryhmäterapiassa. Sain vertaistuesta voimaa ja ymmärrystä. Se oli ja on edelleen korvaamatonta. Silmäni aukesivat, kun näin, että samassa tilanteessa oli paljon muitakin ihan normaaleja työssäkäyviä ihmisiä. En ollut yksin riippuvuuteni kanssa.

Alkuun pääseminen ei tuntunut vaikealta, sillä minun ei enää tehnyt mieli juoda. Se ei ollut vaihtoehto, sillä tiesin heti, että yksikin alkoholiannos veisi minut alkupisteeseen. Ainoa mahdollisuus pysäyttää sairauden eteneminen oli irtaantua päihteestä kokonaan. Olin siihen valmis. Nöyrästi ja kiitollisena otin vastaan kaiken saamani tiedon ja ohjauksen.

Samalla pysähdyin tutkimaan, mitä haluan elämältäni. Uskaltauduin katsomaan sisimpääni ja opin lopulta arvostamaan itseäni. Löysin kaipaamani puuttuvan palasen itsestäni.

Sisälläni oli pitkään ollut lukittu lokero, minne olin piilottanut asioita, joista en voinut puhua. Se oli hirveä taakka. Löysin kaksi samanhenkistä vertaista, joiden kanssa yhteydenpito muodostui tiiviiksi. Opettelin puhumaan asioista, jotka painoivat mieltäni sen sijaan, että olisin paennut tunteitani juomiseen.

Moni ei tiennyt juomiseni todellisuudesta. Oli oma tietoinen valintani myös raitistua rauhassa. Tämä polku minun oli kuljettava itse.

Toissa vuonna päättyi pitkä urani sihteerinä ja päädyin opiskelemaan positiivista psykologiaa. Samaan aikaan aloitin työni vertaisvalmentajana Selvä elämä -yrityksessä. Saan olla auttamassa ihmisiä, joiden elämää pyörittää oma tai läheisen riippuvuussairaus.

Ensimmäisenä valmennuksessani aloittanut asiakas on ollut raittiina jo reilun vuoden ajan. On hienoa, että pystyn kokemuksellani auttamaan muita tekemään oivalluksia, jotka tarvitaan elämänhallinnan takaisin saamiseksi. Tuntuu palkitsevalta nähdä muutos, jonka riippuvuudesta vapautuminen tuo. Valo palaa elämään, epätoivo ja häpeä väistyvät. Elämän mahdollisuudet tulevat taas saavutettaviksi.

Tuntuu, että olen löytänyt tieni. Olen kiitollinen siitä, että saan kulkea toisen vierellä vaikeina hetkinä, pystyn antamaan toivoa ja riemuitsemaan onnistumisista. Parhaita ovat hetket, kun tuettava sanoo: Virpi, en olisi selvinnyt ilman sinua.

Kaikkia en voi kuitenkaan auttaa, ja minun on kestettävä se. Jokaista en saa ymmärtämään, että muutos vaatii sitoutumista ja vastuun ottamista.

Haluaisin, että häpeäleima alkoholismin yltä hälvenisi. Toivoisin ihmisten ymmärtävän, ettei alkoholisti ole vain se katuojassa köllivä ”Kepa” tai katkokävelevä ostarin ”Olga”, jonka kiertää mielellään kaukaa.

Sairaus voi edetä todella pitkälle ennen kun se näkyy ulospäin. Riippuvuus voi olla kaupan myyjällä, lapsen opettajalla, luottokampaajalla. Siihen voi sairastua rakkain ihminen ihan läheltä. Riippuvuuksista pystyy kuitenkin vapautumaan. Minä tarvitsin faktatietoa sairaudesta ja sen mekanismeista, vertaistukea ja ymmärretyksi tulemista sekä äärimmäistä rehellisyyttä itseltäni piilottamieni asioiden läpikäymisessä.

Nyt yritän purkaa ylisukupolvista puhumattomuuden taakkaa puhumalla seuraaville sukupolville. Kolmen tyttäreni ja kahden poikani – neljä aikuista ja yksi teini – kanssa ei ole aihetta, jota ei saisi tuoda kahvipöytä­keskusteluun. Voimme puhua alkoholismista siinä missä ruisleivästäkin.

Pidin huolta lapsistani enkä koskaan tehnyt heille pahaa. Silti koko ajan tiesin, että olisin voinut olla parempi äiti. Sen tunteen sietäminen oli hyvin vaikeaa. Saatoin emännöidä juhlia ja odottaa, milloin pääsen tilanteesta pois. Ajatuksiani on pyörittänyt päihteen tarve. Tämä kertoo sairaudesta paljon, ja sitä voi olla vaikea ymmärtää. Nyt olen kiitollinen siitä, että voin olla aidosti läsnä aina siellä missä olen.

Vanha sanonta ”ilo ilman viinaa on teeskentelyä” on kääntynyt kohdallani päinvastaiseksi. Ilo tuli takaisin elämääni, kun päihde jäi. Minun ei tee mieli alkoholia enkä häiriinny, jos joku käyttää sitä seurassani.

Näen arjessani enemmän kauneutta kuin ennen. Aiemmin murehdin tulevaa, keräsin stressiä ja pohdiskelin epäonnistumisiani.

Jos haluan rentoutua tai nollata pääni, katson hyvän leffan tai sarjaa, teen käsitöitä ja nautiskelen suklaata. Saan voimia syvällisistä keskusteluista tai hassuttelusta ja nauramisesta läheisteni kanssa.

Silloin tällöin tarvitsen omaa aikaa. Enää en pakene tunteitani, olivat ne sitten mitä vain. Musiikki sekä runojen kirjoittaminen ovat parasta itseterapointia. Erityisesti Eino Leinon runot ja raastavat rakkauslaulut saavat minulle aikaan puhdistavan itkun.

Elän kiitollisena kaikesta, mikä tänään on hyvin. Olen oppinut, että olen vastuussa onnellisuudestani. Samalla iloitsen keskeneräisyydestäni ja tiedän, mitä haluan.

Iholleni on tatuoitu sanat ”Festina Lente”. Se on latinaa ja tarkoittaa ”kiiruhda hitaasti”. Teksti muistuttaa minua tavasta, jolla haluan elää: matkastani nauttien ja määränpäähän kiirehtimättä.”