Kotivinkki

Vietin lapsuuteni elementtitalossa enkä uskonut koskaan palaavani – toisin kävi, tavallaan

Vietin lapsuuteni elementtitalossa enkä uskonut koskaan palaavani – toisin kävi, tavallaan

Päätoimittaja Mari Paalosalo-Jussinmäki vietti lapsuutensa elementtitalossa. Myöhemmin lapsuudenkodille ominaiset piirteet edustivat kaikkea sitä, mistä hän halusi eroon omassa kodissaan.
Teksti Mari Paalosalo-Jussinmäki
Kuvat Johanna Myllymäki
Mainos

Lapsuudenkotini on kerrostalokolmio Porin Koivulassa. Harmaa elementtitalo nousi alueelle, jossa ennestään oli omakotitaloja. Niiden ja meidän välissä oli viipalekoulu ja urheilukenttä.

Jaoin huoneen pikkusiskon kanssa. Meillä oli samaa vauhtia kanssamme venyvät sängyt ja jatkuva kina siitä, missä raja kulkee. Kaipasin omaa tilaa niin paljon, että halusin muuttaa vaatehuoneeseen. Minusta ylähyllylle olisi hyvin voinut rakentaa parven. Äiti ja isä olivat eri mieltä, joten pinosin kirjoista muurin minun ja siskonn sänkyjen väliin.

18-vuotiaana muutin omaan kotiin. Kun siskokin itsenäistyi, tyttöjen huoneesta tuli toimisto, johon meidät majoitettiin alati vaihtuville vuodesohville.

Se ei harmittanut minua. En ymmärtänyt ystäviä, jotka muuttivat aikuisina lapsuudenkoteihinsa. Minulle 1970-luvun elementtitalo edusti kaikkea, mistä halusin eroon.

Kaipasin kauas lähiöistä, kantakaupungin vilinään.

En tietenkään päässyt. Pako lapsuudenkodista määritti kaikkia valintojani.

Koska halusin pois elementtitalosta, rakastuin 1900-luvun alkupuolen taloihin, sokkeloisiin pohjaratkaisuihin ja vetoisiin ikkunoihin. Kaipasin kauas lähiöistä, kantakaupungin vilinään.

Pakoni aikana Koivula muuttui. Äiti on yhä siellä, mutta kaikki näyttää erilaiselta. Harmaat elementit on korvattu moderneilla punaisilla ja viipalekoulun tilalle on tullut vanhainkoti.

Vähitellen minäkin muutuin.

Kolme vuotta sitten muutin 1963 rakennettuun kerrostaloon, jonka seinät ovat ihan yhtä rumaa elementtiä kuin Porissa aikoinaan (Espoossa elementit ovat suojelukohde). Rakastuin asunnon fiksuihin neliöihin, melkein loputtomaan kaappitilaan ja isoista ikkunoista näkyviin puihin.

Ihan kokonaan en ole lapsuuttani hyväksynyt. 1970-luku teki minusta väriallergisen. Äiti tapetoi seinät täyteen isoja sinisiä kukkia, maalasi kirjoituspöytämme keltaisiksi ja levitti sängyille oranssit päiväpeitteet.

Ei ihme, että minun kotini ainoa väripilkku on roosa sohvatyyny. Ainakin toistaiseksi.

Julkaistu: 11.7.2018