Vielä yksitoista vuotta sitten Natalia Kral-Leszczynski oli työnarkomaani. Miltei joka päivä hän painoi ylitöitä suuressa media-alan yrityksessä. Useimmiten myös nautti siitä, sillä myynnin ja markkinoinnin parissa työskentely oli Natalian unelma.
Eräänä talvisena tiistai-iltapäivänä hän lähti työpaikaltaan neuvotteluun toiselle puolelle Helsinkiä. Päivä oli kylmä ja tiet jäässä, erityisesti suojatie keskustan Sokoksen ja Postitalon välissä.
Sillä suojatiellä Natalia liukastui. Hänen päänsä kolahti katuun, ja luita murtui monesta kohtaa. Toinen käsivarsi irtosi olkanivelestä miltei kokonaan.
Onnettomuudesta seurasi laaja-alaisia hermovaurioita ja tauti nimeltä CRPS, suomeksi monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä. Se aiheuttaa Natalia Kral-Leszczynskille edelleen jatkuvia kipuja eri puolilla kehoa.
Nyt hän on 40-vuotias työkyvyttömyyseläkeläinen. Tähän kaikkeen nähden hänellä on yllättävä asenne onnettomuutta kohtaan.
– Se on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, Natalia sanoo.
Liukastumisesta nimittäin alkoi hänen uusi elämänsä, ja siinä kaikkein tärkein asia on vapaaehtoistyö.
Hitaasti lämpeneviä ihmisiä – sellaisina me suomalaiset olemme tottuneet itseämme pitämään. Emme helposti puutu muiden asioihin tai ole tuputtamassa apuamme. Mieluummin otemme riskin jopa siitä, että meitä pidetään välinpitämättöminä.
Tämä ei ole totta. Ei ainakaan, jos tarkastellaan tilastoja. Kansainvälisesti vertailtuna Suomessa tehdään runsaasti vapaaehtoistyötä. Vuodelta 2018 peräisin olevassa kyselyssä jopa kolmannes suomalaisista kertoi sen kuuluvan elämäänsä. Numerot ovat tuosta todennäköisesti vain nousseet, sillä koronapandemia on saanut monet aktivoitumaan ja auttamaan kanssaihmisiä monin eri tavoin.
Suomessa vapaaehtoistyötä on perinteisesti harjoitettu melko organisoidusti, erilaisten yhdistysten kautta. On keitetty kahvia urheiluseurojen tapahtumissa, neulottu villasukkia vastasyntyneille tai osallistuttu vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa vapaaehtoisia ei ole tarvittu sosiaali- ja terveysalan kentälle yhtä paljon kuin vaikkapa Yhdysvalloissa.
Viime aikoina tilanne on kuitenkin muuttunut. Monien suomalaisten taloustilanne on heikentynyt koronavirusepidemian takia, ja sosiaali- ja terveysalan palveluja on muutenkin karsittu ja leikattu jo pitkään. Perusturvaan on syntynyt monenlaisia kannustinloukkuja ja porsaanreikiä. Köyhiä lapsiperheitä on maassamme vuosi vuodelta enemmän.
Mutta onneksi yhä enemmän on myös heitä, jotka auttavat.
Muutama vuosi onnettomuutensa jälkeen Natalia Kral-Leszczynski alkoi kaivata jotain tekemistä elämäänsä – muutakin kuin kuntoutumista. Hän alkoi auttaa ihmisiä: viedä ruokaa kotiovelle ja kerätä vaatelahjoituksia. Aluksi apu kohdistui hänen vertaistukiryhmissä tapaamiinsa toisiin kuntoutuijiin, joista monella oli tiukkaa rahasta.
Vuonna 2014 Natalia perusti Facebookiin Autetaan kun voidaan -nimisen hyväntekeväisyysryhmän. Se auttaa vähävaraisia ihmisiä ja perheitä kokonaisvaltaisesti. Ryhmän organisoinnista ja siinä toimimisesta on tullut pikkuhiljaa Natalian elämän keskeisin asia. Työhön kuluvat lähes kaikki valveillaolotunnit. Ryhmässä on tällä hetkellä miltei 5000 auttajaa, mutta ydintiimiin kuuluu vain kuusi ihmistä.
– Annamme vaikeassa taloudellisessa tilanteessa oleville akuuttia ruoka- ja vaateapua. Silti usein tärkeämpää on kuunnella ihmisiä ja auttaa heitä muilla tavoilla. Jos on hankala elämäntilanne sairauden, eron tai vaikka homealtistumisen vuoksi, ei yksilöllä välttämättä riitä energiaa hakea opiskelu- tai työpaikkaa tai selvittää tietään sosiaaliturvabyrokratian läpi. Siinä me voimme jeesata, Natalia selittää.
Ryhmän toimintaperiaatteisiin kuuluu, että ensin perehdytään autettavien tilanteeseen ja tehdään heille suunnitelma. Minkä kaiken elämässä halutaan muuttuvan? Miten voisi itse parantaa tilannettaan, mikä siinä auttaisi?
– Jokaiselle perheenjäsenelle suunnittelemme ne stepit, että missä ollaan kolmen kuukauden tai puolen vuoden päästä. Että mikä on se tavoite. Ei vain anneta apua ja jätetä ihmisiä sitten oman onnensa nojaan, vaan myös seurataan suunnitelmien toteutumista.
Natalia arvioi, että Autetaan kun voidaan -ryhmä on ehtinyt olemassaolonsa aikana tukea noin 3000 ihmistä tai perhettä.
– Siinä on hirveästi hajontaa, miten nopeasti ihmiset pääsevät jaloilleen. Parasta ja motivoivinta on, kun joku saa elämänsä haltuun muutamassa kuukaudessa. Mutta sitten on vaikkapa monisairaita ihmisiä, joita olemme tukeneet useampia vuosia.
Niiden vuosien aikana Natalia Kral-Leszczynski on tutustunut kymmeniin ja satoihin autettaviin ja näiden perheisiin. Monista on tullut hyviä ystäviä.
– Kun autan muita, saan itse aina enemmän. Siltä se minusta tuntuu. AKV-ryhmä ja sen toiminta on tuonut elämääni jopa pari kummilasta. En usko, että voisin tehdä mitään, mikä tuntuisi merkityksellisemmältä.
Moni vapaaehtoistyötä tekevä tuntee samalla tavalla kuin Natalia Kral-Leszczynski. Että hommassa jää itse saamapuolelle.
Sille on olemassa selitys, peräti aivokemiallinen. Ihminen on evoluution aikana rakentunut myötätuntoiseksi olennoksi. Erilaisten aivotutkimusten mukaan toisten auttamisesta saatu mielihyvä on voimakkaampaa kuin vaikkapa suklaan syömisestä seuraava nautinto. Eikä siinä kaikki. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyön tekeminen lisää pitkäaikaista kokemusta elämän merkityksellisyydestä sekä henkistä ja fyysistä terveyttä. Se jopa pidentää elinikää.
Näyttää siis siltä, että tehdessään hyvää toisille ihminen tekeekin sitä ehkä kaikkein eniten itselleen.
Erityisen hyvältä vapaaehtoistyö tuntuu, kun sen vaikutukset voi nähdä konkreettisesti. Näin on käynyt Olli Borgille. Raaseporilainen tutkija-yrittäjä on nuoresta saakka tehnyt erilaista luonnonsuojelutyötä vapaa-aikanaan.
Viime vuosina hän on käynyt keskitalvella kolaamassa saimaannorpille apukinoksia, joihin nämä uhanalaiset eläimet voivat kaivaa pesäkolonsa. Pesä tarjoaa poikasille eli kuuteille turvaa petoja, kylmyyttä ja häirintää vastaan. Ilman pesän tarjoamaa suojaa iso osa kuuteista on vaarassa kuolla. Ja kun talvet ovat muuttuneet vähälumiksiksi, suurissa kinoksissa pesimään tottunut norppa on pulassa ilman apua. Siksi WWF:n, Itä-Suomen yliopiston ja Metsähallituksen kokoama vapaaehtoisten ryhmä kolaa apukinoksia nykyään joka talvi – tai ainakin silloin kun lunta ja jäätä on tarpeeksi.
Työ on fyysisesti raskasta, mutta henkisesti palkitsevaa.
– Tuntuuhan se hyvältä, että muutaman päivän työpanoksella voi saa aikaan merkittävän muutoksen norppakannassa. Tiedämme varmuudella, että meidän kolaamissa kinoksissa on pesinyt monta kuuttia. On harvinaista, että jonkin eliölajin säilymiseen voi vaikuttaa näin suoraan.
Toinen hyvä puoli luonnosuojelutyössä on Olli Borgin mielestä erilaisiin ihmisiin tutustuminen.
– Tässä tapaa monenlaisia tyyppejä, joita ei välttämättä yhdistä mikään muu kuin rakkaus luontoon. Porukoissa on usein ihan koko yhteiskunnan kirjo, mutta silti ollaan samalla asialla. Siksi yhdessä tekeminen on poikkeuksetta ihan hirveän hauskaa.
Välillä Ollia ja monia muitakin luonnonystäviä ahdistaa Suomen ja koko maailman luonnon tilanne. Monimuotoisuus on vaarassa, myös kotimaassamme. Lajikato on viime vuosina vain kiihtynyt. Muun muassa monien tuttujen lintujen rivistöt ovat harventuneet pelottavan nopeasti.
Välillä se tuntuu miltei lamauttavalta, Olli Borg sanoo.
– Mutta juuri tätä epätoivoa vastaan konkreettinen tekeminen on ihan paras juttu. Kun tuntuu, että on tehnyt oman osansa tai edes vähän, on helpompi säilyttää toivo siitä, että asiat voivat muuttua ja että niihin voi vaikuttaa.
Kaikki vapaaehtoistyön muodot eivät välttämättä tuo tekijälleen yksiselitteisen hyvää mieltä. Oulussa asuva Pekka Päätalo on mukana paikallisen seurakunnan organisoimassa vapaaehtoisten arkunkantajien ryhmässä. Kuusi vuotta toiminut porukka lähtee kantoavuksi siunaustilaisuuksiin silloin, kun vainajan läheisissä ei ole sopivia kantajia.
Niin käy nykyaikana yhä useammin. Sukulaiset eivät välttämättä pidä enää yhteyttä keskenään. Vainajan ystävät taas voivat olla iäkkäitä tai sairaita. Eikä kaikilla ole ystäviä tai perhettä.
Pekka Päätalo kertoo, että häntä tarvitaan vuosittain keskimäärin kymmenessä siunaustilaisuudessa. Jokainen kerta koskettaa.
– Kyllä se tunne alkaa jo kotona, kun pukeudun tummaan pukuun. Että ollaan menossa vakavaan paikkaan ja tärkeään tilaisuuteen. Ja sitten kun kotiin päin ajelen ja riisun vaatteet, niin kyllä se loppuilta menee niissä ajatuksissa, Pekka kuvailee.
Hän on opetellut vuosien aikana hallitsemaan tunteensa tilaisuuden aikana. Omaisten suruun ei pidä mennä mukaan, vaan yrittää mahdollisuuksien mukaan keventää heidän taakkaansa tekemällä konkreettisia asioita. Silti tehtävä voi joskus tuntua erityisen raskaalta.
– Jos ollaan kantamassa yhdeksänkymppistä ihmistä, niin se on tavallaan luonnollista. Mutta sitten jos vainaja on nuori ihminen, niin kyllä se tuntuu pahalta.
Pekka on itsekin jo 73-vuotias. Hänen kuntonsa on kuitenkin niin hyvä, ettei arkun kantaminen tuota ongelmia. Kun ryhmä perustettiin, kantamista harjoiteltiin aluksi kivillä täytetyllä arkulla. Yhtenäisen käytännön vuoksi, Pekka täsmentää. Että kaikki kantaisivat samalla tavalla.
Noin äkkiseltään monesta voisi tuntua hiukan masentavalta viettää iso osa viikonlopuista vieraiden ihmisten hautajaisissa. Mutta Pekka ei koe asiaa niin. Hän sanoo, että tunnelma siunaustilaisuuden jälkeen on usein ennemminkin vapauttava, keventynyt. Omaisetkin ovat päässeet pahimman paikan yli.
Kuoleman jatkuva kohtaaminen myös konkreettisesti muistuttaa siitä, että elämästä on syytä nauttia niin pitkään kuin mahdollista. Monet eläkkeellä olevat ihmiset kokevat, että heidän tekemisillään ei ole enää niin paljon väliä: työura on ohi ja lapset kasvaneet isoiksi. Ei ole ihme, että vapaaehtoistyö on Suomessakin hyvin suosittua juuri varttuneempien keskuudessa.
Pekka Päätalo kiteyttää tämän koruttomasti:
– Kyllähän se tuntuu hyvältä, että kunto vielä antaa periksi. Tunnen olevani arvokas, kun pystyn jeesaamaan muita.
