Kotivinkki

Jussilla on toistasataa eri pelargonia, Ritvan mielitietty pelastui evakkomatkalta – ”Moni haluaa hankkia kotipitäjän pelakuun”

Jussilla on toistasataa eri pelargonia, Ritvan mielitietty pelastui evakkomatkalta – ”Moni haluaa hankkia kotipitäjän pelakuun”
Kukkaharrastajien edelläkävijät ovat löytäneet vanhat suomalaiset pelargonit. Pelakuuperinnettä tallennetaan nyt pikaisesti, kun niiden tarinoiden kertojat ovat vielä elossa. "Harvinaisten lajikkeiden metsästäminen on harrastuksen suola. Tämä on vähän kuin postimerkkeilyä", kuvaa pelargoniharrastaja Jussi Halonen.
Julkaistu: 23.7.2021

Kesäkuussa 1944 Tyyne Romu polki pyörällä sydän pamppaillen Viipurin naapuripitäjästä Säiniöstä kohti Muolaata, jossa hänen 7-vuotias Aune-tyttärensä asui mummon hoivissa. Oli tullut käsky lähteä evakkoon – jo toistamiseen.

Matkalla Viipuriin kaksikko poikkesi vielä Säiniössä Tyynen kortteeriin. Sotaleskeksi talvisodassa jäänyt Tyyne asui arkisin vanhimman siskonsa kodin yläkerrassa, sillä töihin olisi ollut Muolaasta liian pitkä matka.

Matkalaukkuunsa Tyyne pakkasi kiireesti mukaan sen, mitä ajatteli määränpäässä tarvitsevansa. Hän leikkasi mukaansa myös pistokkaita huoneensa ikkunalla olleesta pelargonista.

Lohenpunaisin kukin kukkivan pelakuun hän oli tuonut Säiniöön äitinsä luota Muolaasta. Pistokkaat hän asetti matkalaukkuun päällimmäiseksi.

Juuri ennen lähtöä Tyyne antoi vielä pelargonille paljon vettä ja kirjoitti sen viereen paperi­lapulle viestin talon seuraavalle asukkaalle: Annathan kukalle vettä ja kirjoitahan vielä sen voinnista minulle. Kirjeen hän kehotti lähettämään Turun lähellä Koski Tl:ssä asuvan nuorimman siskonsa osoitteeseen.

Säiniöstä äidin ja tyttären evakkomatka jatkui kohti Viipuria. Tyyne talutti polkupyörää, jonka rungon päälle hän oli köyttänyt matkalaukun poikittain. Aune käveli vierellä pieni tuohilaukku kädessään.

"Kasvien historiaa ei ole osattu pitää kertomisen arvoisena. Sitä ei ole ymmärretty eläväksi kulttuuriperinnöksi."
Leila Kakko

Tällaisia vanhoja, vähintään 50 vuotta Suomessa kasvatettuja pelargonikantoja on arviolta sadoittain. Joidenkin pelakuiden historia tunnetaan aina 1800-luvulle asti.

– Harva edes tietää, että meillä on näin paljon kotoisia kantoja. Kasvin pitkää historiaa arvostavalle on tarjolla muutakin kuin ruotsalaista Mårbackaa, Suomen pelargoniyhdistys ry:n puheenjohtaja Leila Kakko sanoo.

Valinnanvaraa perinteisissä pelakuissa riittää. Kukkien väriskaala ulottuu valkoisesta, vaaleanpunaisen ja lohenpunaisen kautta aina syvän tummanpunaiseen. Kukinnoissa on yksinkertaisia, kerrottuja ja ruusunnuppuja. Kasvutapa vaihtelee rotevasta hentoon.

Yhteistä kaikille kannoille kuitenkin on hyvä kestävyys. Kaikki ovat selviytyneet Pohjolan oloissa vähintään vuosikymmeniä.

Suomen pelargoniyhdistys on kerännyt viiden vuoden ajan vanhoja, vähintään 50-vuotiaita pelakuukantoja, kirjannut ylös kasvien tarinoita ja napsinut kasvivanhuksista pistokkaita talteen.

Kaikkiaan reilun sadan pelargonin historia on tallennettu. Valtaosa vanhoista pelargonikannoista on siis edelleen löytämättä ja dokumentoimatta.

– Työ käy koko ajan hankalammaksi, sillä vaikka vanhoja kantoja vielä onkin, alkavat niiden tarinat vaipua unholaan. Ei ole enää mummoja kertomassa. Kasvien historiaa ei ole osattu pitää kertomisen arvoisena. Sitä ei ole ymmärretty eläväksi kulttuuriperinnöksi, Kakko harmittelee.

Kun kasvin tarina on tiedossa, jäljet johtavat usein Muolaa-pelargonin tavoin evakkomatkalle. Muita siirtokarjalaisten mukana tulleita pelakuita ovat esimerkiksi vaaleanpunainen Evakko ja punainen Säkkijärvi. Kasvin tarina voi kietoutua myös tiettyyn taloon tai henkilöön. Yhdestä komeasta pelakuusta on riittänyt pistokkaita koko kylälle. Tällaisia pelargoneja ovat esimerkiksi Alastaron Helena ja Kiviojan Katrin punanen.

Vuosikymmeniä kestäneiden vanhan ajan pelargonien alkuperä juontaa jopa satojen vuosien taakse. Lajikkeita, lehtimuotoja ja kukkavärejä löytyy lukemattomia.

Luonnonvaraisena pelargoni kasvaa pienellä alueella Etelä-Afrikassa. Eurooppaan kasvia alettiin tuoda noin 300 vuotta sitten.

Suomeen ensimmäiset pelargonit ovat tiettävästi tulleet 1700-luvulla. Ne kasvoivat aatelis­kartanoiden kasvihuoneissa. Helposti pistokkaista lisättävä kasvi levisi vähitellen säätyläiskoteihin, pappiloihin ja lopulta torppiinkin.

Moni vanha pelargoni on todennäköisesti kulkeutunut Suomeen Ruotsin kautta. Joitakin pistokkaita on saattanut tulla myös merimiesten mukana.

Yksi varhaisimpia tunnettuja suomalaisia pelargoneja on Fredrika Runebergin tuoksupelargoni. Muita aina 1800-luvulle jäljitettyjä pelargoneja ovat esimerkiksi tyrvääläinen Karoliina ja Punkalaitumelta löydetty Hulda.

"Näitä pelargoneja on meillä hoivattu huolella ja rakkaudella vuosikymmeniä. Ne ovat osa suomalaista identiteettiä."
Maarit Heinonen

Vanhoja suomalaisia pelargonikantoja tutkitaan parhaillaan. Luonnonvarakeskuksen kaksi kolmevuotista hanketta Varsin hyvät vanhat pelakuut ja Perinnepelargoneista hehkua puutarhaviljelyyn tutkivat sadan vanhan pelargonikannan perimää ja ulkoisia tunnusmerkkejä ja keräävät talteen kasvien tunnettua historiaa.

Tarkoitus on muun muassa ryhmitellä eri kantoja ja tutkia, kulkeeko sama kanta eri puolilla maata eri nimillä. Aikojen saatossa samasta kasvista otetut pistokkaat ovat voineet kulkeutua eri puolille Suomea, jolloin niitä on myös alettu kutsua eri nimillä. Esimerkiksi Luumäeltä löydetty Reijolan Aino, maskulainen Alavieskan Hilda ja Vaalean­punainen Säkkijärvi saattavat olla alkuaan peräisin yhdestä ja samasta kasvista.

Ensi vuonna päättyvän projektin lopuksi tutkijat aikovat julkaista vanhojen pelargonien kuvaston tuntomerkkeineen ja tarinoineen. Ajatuksena on, että kuvasto innostaisi uusia harrastajia vanhojen pelakuiden pariin, mikä auttaisi perinteisiä kantoja selviämään vielä seuraavatkin sata vuotta.

– Tämä on elävän suomalaisen kulttuuriperinnön ja käsin kosketeltavan kulttuurihistorian tallentamista. Näitä pelargoneja on meillä hoivattu huolella ja rakkaudella vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Ne ovat osa suomalaista identiteettiä, tutkija Maarit Heinonen sanoo.

Tutkijan lausahdus suomalaisesta identiteetistä saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Onhan pelargoni löytänyt tiensä jopa tangoparodian sanoitukseen. Kari Kuuvan vuonna 1964 levyttämässä hitissä: ”Vanha pelargonia on mummon akkunalla ja akkunan alla laulaa katulaulaja. Hän mummolleni laulaa ja punoo lemmenpaulaa, mutta turhaa on se vaiva, mummo vaarin muistaa vain”.

Pelargoniharrastaja Jussi Halonen nostaa kukat kesäksi pihalle. Hän on kerännyt vanhoja suomalaisia pelakuita viiden vuoden ajan. ”Tuoksupelargoni Fredrika Runeberg on yksi suosikkini. Minua viehättää sen lehtien omalaatuinen tuoksu.”

Ei mikään mummokasvi. Näin voisi pelargonia nykyisin luonnehtia. Leila Kakon mukaan pelargonit ovat suorastaan trendikkäitä, ja niistä ovat innostuneet myös nuoret aikuiset.

Tuhansien pelargonilajikkeiden joukossa on harrastajille valinnanvaraa. Yksi keräilee luonnon­lajikkeita, toinen kääpiöpelargoneja ja kolmas tuoksupelargoneja.

Helsinkiläinen Jussi Halonen, 31, keräilee vanhoja suomalaisia pelargoneja. Kaikkiaan hänellä on 77 neliön paritalon puolikkaassa erilaisia pelakuita toistasataa, joista vanhoja suomalaisia on viitisenkymmentä. Yksittäisiä kasveja hänellä on kuitenkin paljon enemmän, sillä mieluisimpia lajikkeita hänellä on jopa neljä tai viisi kappaletta.

– Tuoksupelargoni Fredrika Runeberg on yksi suosikeistani. Sen pienet kellertävät kukat eivät ole se juttu, vaan enemmän minua viehättää lehtien sitruksinen, vähän jopa ruusumainen tuoksu. Välillä nappaan yhden lehden ja hieron sitä käsiini ja kaulaani, Jussi kertoo.

Jussi Halonen haluaa kasvattaa pelargonit pistokkaista. Valmiin kasvin ostaminen ei toisi samaa nautintoa.

Pelakuita Jussi on keräillyt viitisen vuotta. Pistokkaita hän on haalinut pääasiassa toisilta innokkailta pelargoniharrastajilta.

– Haluan nimenomaan nähdä kasvun alun ja varttumisen pienestä isoksi. Valmiin kasvin ostaminen puutarhalta ei toisi samaa nautintoa. Erityisen rakas kasvista tulee, jos kasvuunlähtö on aluksi ollut epävarmaa, mutta lopulta pistokas on varttunut vankaksi, hän sanoo.

"Harvinaisten lajikkeiden ja kantojen metsästäminen on minusta pelargoniharrastuksen suola. Tämä on vähän kuin postimerkkeilyä."
Jussi Halonen

Vanhojen suomalaisten pelargonien tarinat ovat Jussi Halosen mielestä mukava lisä, mutta varsinaisesti hän on ihastunut perinnekasvien ominaisuuksiin. Hän kuvailee vanhoja suomalaisia kantoja kestäviksi, rehellisiksi ja millään tavalla pröystäilemättömiksi.

Keväällä ennen yöpakkasten menoa paritalossa todellakin vihertää. Yhtä huonetta Jussi nimittää pelargonihuoneeksi. Siellä suuri ikkunan edessä oleva pöytä on täynnä vieri vieressä muovisiin kertakäyttömukeihin istutettuja pieniä pistokkaita. Pöydän alla kasveja on lisää.

Pelargoneja on myös keittiön pöydällä ja portaiden alla olevassa varastossa, jonka lattia on niin täynnä purkkeja, ettei jalka sekaan sovi.

– Olen hankkinut muovisia kenkämattoja, joihin mahtuu useampi purkki. Nämä nostelen talvi­kaudella pois varastosta kahden kolmen viikon välein. Nypin kuivat lehdet pois ja kastelen hiukan. Kesäksi vien kaikki ulos.

Jussi Halonen etsii puolisonsa kanssa parhaillaan isompaa omakotitaloa, jossa olisi enemmän tilaa pelargoniharrastukselle. Hän aikoo haalia kokoelmaansa lisää pelakuita.

– Lisää vanhoja kantoja löytyy yhä. Tuollaisten aarteiden, harvinaisten lajikkeiden ja kantojen metsästäminen on minusta pelargoniharrastuksen suola. Tämä on vähän kuin postimerkkeilyä.

Jussi Halonen kasvattaa pelargonit mieluiten pistokkaista. ”Haluan nähdä kasvun alun ja varttumisen. Valmiin kasvin ostaminen puutarhalta ei toisi samaa nautintoa.”
Tuoksupelargonien juju on nimensä mukaisesti niiden tuoksussa.
"Moni haluaa hankkia esimerkiksi sen kotipitäjän oman pelakuun."
Tiina Niittynen

Evakkoa tai Kiviojan Katrin punasta ei mistä tahansa puutarhamyymälästä saati marketista löydy. Tiettävästi neljä puutarhaa on erikoistunut vanhoihin suomalaisiin kantoihin: Saarelman puutarha Lohjalla, Peltosen Puutarha Kouvolassa, Pukin puutarha Perniössä ja Pelargonitaivas Liedossa.

Pelargonitaivaan omistaja Tiina Niittynen kertoo löytäneensä vanhat suomalaiset pelargonit aivan sattuman kaupalla seitsemän vuotta sitten. Netin keskustelupalstalla joku kertoi omasta ainakin satavuotiaasta pelargonistaan.

– Pyysin pistokasta ja sen sainkin. Pelargoni oli kirkkaanpunainen Susanna Pohjanmaalta. Sittemmin tällaisia vanhoja pelakuita on päätynyt minulle toistasataa, Niittynen kertoo.

Vanhoja suomalaisia liikenee puutarhalla myyntiin vaihtelevasti. Joistakin pelakuista tulee myyntiin vain muutama pistokastaimi keväisin.

– Kaikki menevät melkein saman tien. Vanhojen suomalaisten suosio on kasvanut viime aikoina huimasti. Moni haluaa hankkia esimerkiksi sen kotipitäjän oman pelakuun. Muolaata ostetaan paljon, koska mummokin oli Muolaasta, Niittynen selittää.

Harrastajat vaihtavat ja myyvät pistokkaita myös keskenään. Facebookin Ostetaan, myydään ja vaihdetaan pelargoneja -ryhmässä kauppa käy vilkkaasti etenkin varhain keväällä, kun talvettamisen jälkeen moni leikkaa vanhasta emokasvistaan pistokkaita.

Ritva Mikkolan kasvihuoneessa kukoistaa tädin perintö. Etualan pelargonit on kasvatettu alkuperäisen Muolaan pistokkaista.

Entä miten kävi Tyyne Romun lohenpunaisen pelakuun?

Tyyne istutti pistokkaansa Lavialla, joka oli hänen ja Aunen ensimmäinen määränpää. Pian äiti ja tytär muuttivat Koski Tl:ään Tyynen nuorimman sisaren luo, pelakuut mukanaan tietenkin.

Muutama viikko evakkoon lähdön jälkeen posti toi kirjeen kaukaa. Kirjeen oli lähettänyt sotilas, jonka rintamalta perääntyvä joukkue oli yöpynyt Tyynen siskon talossa. Sotilas kirjoitti kastelleensa pelargonia ja kertoi sen voineen hyvin heidän lähtiessään.

Tyynen ja sotilaan kirjeenvaihto jatkui vielä pitkään. Tarina ei kerro, tapasivatko he koskaan toisiaan.

Tyynen pelakuut kukoistavat yhä. Hänen siskon­tyttönsä Ritva Mikkola hoivailee alku­peräisen Muolaan pistokkaista kasvatettuja pelakuita kasvihuoneessaan.

Kommentoi »