Vaimo opetti Juhan neulomaan – vaimon kuoleman jälkeen syttyi uusi rakkaus, ja nyt Juha neuloo hänelle entisen vaimonsa opeilla
Juha Kuivanen, 63, hurahti neulomiseen vaimonsa Kaijan ansiosta. Kun Kaija kuoli syöpään, suru vei mukanaan. Uusi rakkaus sai Juhan tarttumaan puikkoihin uudelleen.
Jos arki-iltana kurkistaa erään espoolaisen omakotitalon ikkunasta, on edessä usein sama näky: mies istuu yksin nojatuolissa neulepuikot käsissä. Lankakerät on kasattu kodikkaasti tuolin viereen. Stereoista kuuluu musiikkia, ehkä Bachia tai Bruce Springsteeniä. Taustalla ei pauhaa telkkari, sillä mies keskittyy rivi riviltä kasvavaan neuletyöhön.
Neljä vuotta sitten ikkunasta avautui erilainen arki-illan asetelma. Silloin Juha Kuivasen vierellä oli vielä Kaija-vaimo, joka kärsivällisesti opetti Juhalle neulomisen alkeita.
Kaikki alkoi Juhan viattomasta ehdotuksesta.
Vuonna 2020 islantilaisvillapaitabuumi oli kovimmillaan, ja Juha ihastui Riddari-malliin. Kaija-vaimo lupasi neuloa Juhalle paidan, mutta pyysi miestä valitsemaan värit itse.
”Silloin jotain aktivoitui päässäni. Olin päässyt osaksi luomisprosessia ja kiinnostuin”, Juha muistelee.
Ensin Kaija opetti Juhaa tekemään silmukan. Käsillä tekeminen ja hyvä koordinaatio olivat Juhalle luontaisia, mutta siitä huolimatta ensimmäiset harjoitukset sujuivat kankeasti. Muistin virkistykseksi he päättivät tallentaa Kaijan opetustuokiot videolle.
Kun Juha pääsi vauhtiin, avautui täysin uusi maailma.
”Neuloosi on varmasti oikea sana kuvaamaan sitä, miten pahasti hurahdin”, Juha sanoo ja nauraa.
Juha tunsi Kaijan neulojana ensitapaamisesta lähtien.
Pariskunta tutustui 50 vuotta sitten oppikoulussa Mikkelissä. He lauloivat samassa kuorossa, ja Juha muistaa, miten Kaijalla oli tapana aina neuloa kuoromatkoilla.
Myöhemmin he alkoivat seurustella ja 40 vuotta sitten menivät naimisiin. Juha seurasi vuosikymmenien ajan, miten paljon iloa neulominen Kaijalle tuotti.
Kun neulomisesta tuli yhteinen harrastus, Juha ja Kaija saattoivat istua vieretysten tuntikausia ja jutella samalla kun molemmat edistivät omaa työtään.
Juha arvelee, että Kaija suhtautui Juhan hurahdukseen kaksijakoisesti. Toisaalta tämä oli iloinen saadessaan harrastuskaverin kotona. Toisaalta vaimo menetti jutun, joka oli ollut vain hänen omansa.
”Yhtäkkiä olin koko ajan pyytämässä neuvoa ja apua. Mutta luulen, että Kaijan silmissä jäimme kuitenkin plussan puolelle.”
Ja olihan Kaija tottunut Juhan hurahduksiin. Kipinän sytyttyä mies oli tehnyt niin harrastelijaelokuvia kuin omaa musiikkia. Nyt into luoda ja soveltaa kohdistui täysillä neulomiseen.
”Aluksi ajattelin, että villapaidan tekeminen olisi ikuisuusprojekti. Huomasinkin olevani nopea mutta tarkka. Ehkä se johtui siitä, että muusikkona olen näppäräsorminen ja minulla on rytmitajua. Lisäksi Kaija oli hyvä koutsi.”
”Minulle tuli halu näyttää, että pystyn tähän itse, koska hän on opettanut minut niin hyvin.”
Juhasta tuntui hyvältä, että Kaija kehui hänen tarkkaa jälkeään. Vuosien jälkeen hän pystyi ilahduttamaan neulelahjoilla vaimoaan, joka oli aina ollut perheen käsityöihminen.
”Minulle tuli halu näyttää, että pystyn tähän itse, koska hän on opettanut minut niin hyvin.”
Juha alkoi haastaa itseään ja miettiä, mitä sellaista hän voisi tehdä, mitä kukaan muu ei ollut aikaisemmin hoksannut kokeilla. Yhdessä he suunnittelivat, miten hullutkin ideat voisi toteuttaa.
”Taidemaalari Piet Mondrianin graafinen tyyli on makea. Halusin käyttää sitä lapasissa, mutten tehdä niistä liian lämpimiä. Pähkäilin, voisiko lapaset tehdä muulla kuin kirjoneuletyylillä.”
Kaija neuvoi Juhalle intarsia-tekniikan, jonka neuleeseen voi tehdä yksittäisiä isoja tai pieniä kuvioita. Silloin lankakerroksia ei kerry montaa päällekkäin.
Suurimman osan töistään Juha on tehnyt lahjaksi perheenjäsenille. Vuosien varrella hän on neulonut lapsille ja heidän puolisoilleen esimerkiksi villapaidat ja villasukkia, joissa on ollut saajille mieluisia teemoja Star Warsista karkkeihin. Tuottelias pariskunta lähetti myös kassillisen neuletöitä Ukrainaan.
Kaija sairastui syöpään vuonna 2022. Alun lupaavista hoitotuloksista huolimatta hän menehtyi puolitoista vuotta myöhemmin, elokuussa vuonna 2023.
Vaikka Juha oli ehtinyt viimeisinä kuukausina valmistautua vaimon kuolemaan, surun viiltävyys tuli silti shokkina.
”Olin ajatellut, että suru olisi jotenkin myhäilevää tai arvokasta, mutta se olikin totaalista tyhjyyttä.”
Juha ei ymmärtänyt, miksi syövän piti viedä vasta kuusissakymmenissä oleva puoliso.
”Olimme niin symbioottinen pari, että minusta tuntuu kuin puolet minusta olisi repäisty pois.”
Kaija teki käsitöitä aivan viime hetkiin asti ja ompeli sairaanakin esimerkiksi puuvillamyssyjä muille syöpäpotilaille.
”Hän oli sillä tavalla ihmeellinen ihminen.”
”Hänen sanansa ovat olleet minulle jalokiviä, jotka ovat viitoittaneet kuolemanjälkeistä tietä. Hän laittoi minulle risteykseen vihreän valon palamaan.”
Juha arvelee, että harrastus oli Kaijalle linkki terveisiin vuosiin ja toi luomisen iloa, kun muut onnenhetket alkoivat harventua ja huolet lisääntyä.
Juha sen sijaan unohti puikot. Hän tarvitsi jotain aivan omaa, jonka avulla käsitellä tunteita. Hän osti kotiin sähkökitaran ja alttosaksofonin, kunnosti poikansa basson, lainasi rummut ja opetteli soittamaan niitä kaikkia.
”Siinä vaiheessa, kun tilanne alkoi olla paha, pääsin soittamisen avulla pakoon.”
Viimeisenä kesänään Kaija oli halunnut jutella Juhan kanssa tulevaisuudesta, jossa häntä ei enää olisi. Kaija sanoi, että hän antaa siunauksensa, jos Juha haluaa etsiä uuden kumppanin. Juha oli kauhuissaan eikä halunnut ajatella asiaa. Nyt hän pohtii, kuinka paljon taistelua vaimolta vaati, että hän pystyi päästämään irti Juhasta.
”Myöhemmin hänen sanansa ovat olleet minulle jalokiviä, jotka ovat viitoittaneet kuolemanjälkeistä tietä. Hän laittoi minulle risteykseen vihreän valon palamaan.”
Juha lunasti lupauksen Kaijalta nopeammin kuin olisi arvannut.
Hautajaisissa arkun äärellä Juha lausui: ”Kiitos kaikesta, rakas. Tavataan perillä!”
Vaikka oma usko ja toivo jälleennäkemisestä auttoivat, hautajaisten jälkeen elämästä katosivat värit. Juha sanoo, ettei ole koskaan itkenyt yhtä paljon kuin Kaijan kuoleman jälkeisinä viikkoina. Hän ei pystynyt nukkumaan, ja päivät valuivat ohi.
Iltaisin Juha ihmetteli, että oli jälleen selvinnyt elossa yhdestä päivästä. Musiikki toi lohtua, ja hän purki kaipaustaan säveltämiseen. Kotistudiossa syntyi Kaijan menettämisestä kertova kappalekin.
”Kun sain sen valmiiksi, olin synkkyyden keskellä kummallisen tyytyväinen itseeni. Olin osannut sanoittaa tunteeni onnistuneesti.”
”Rakastuminen oli yhtä yllättävää kuin suru. Yritin vain hengittää ja pitää pään pinnalla.”
Eräänä päivänä Juha katsoi taivaalle ja huokaisi, että jos hänelle on tarkoitettu joku uusi, niin voisiko tämä astua hänen elämäänsä nyt.
Pian sen jälkeen hän kohtasi Claran kristittyjen leskien Facebook-ryhmässä. Nopea rakastuminen iski Juhaan kuin tsunami.
”Se oli yhtä yllättävää kuin suru. Yritin vain hengittää ja pitää pään pinnalla.”
Neulomisen pariin Juha ei palannut yli vuoteen. Syksyllä vuonna 2024 hän alkoi ajatella, että voisi neuloa jotain Claralle. Juha ei kuitenkaan enää muistanut, miten silmukka tehtiin.
Hän kaivoi esiin Kaijan tekemät opetusvideot. Vaimon tuttu ääni ja liikkeet nostivat kyyneleet silmiin ja ihon kananlihalle.
”Katsoin edesmenneen vaimoni ohjeita, jotta voin neuloa uudelle rakkaalleni. Tuntui, kuin olisin ollut veitsenterällä entisen ja nykyisen elämäni välillä.”
Sormet löysivät nopeasti takaisin tuttuun rytmiin. Hän muisti taas kaikki yksityiskohdat ja huomasi edistyvänsä nopeasti.
Kaijalta jääneet käsityöt jaettiin tyttärien ja sukulaisten kesken. Muutamia Juha kuitenkin säästi.
Neulomishulluuden aloittaneita islantilaisvillapaitoja on yhä kaksi: sekä Kaijan että Juhan tekemät. Kaijan käsityöt muuttuivat kuitenkin vaimon kuoleman jälkeen vain vaatteiksi. Kun ne tulevat kaapeissa vastaan, Juha ei tunne surua vaan ajattelee niitä kauniina muistoina.
Vaimo ehti neljän vuoden aikana opettaa Juhalle valtavasti tekniikoita ja niksejä. Yksi asia jäi kuitenkin kaduttamaan.
”Olisi pitänyt pitää parempaa ja yksityiskohtaisempaa päiväkirjaa projekteista, jotten tekisi samoja virheitä uudestaan.”
Sellaista päiväkirjaa Kaija piti. Sitä Juha ei ole kuitenkaan vielä katsonut.
Suru Kaijan kuolemasta ei häviä, mutta reilun vuoden aikana se on Juhan mukaan muuttanut paljon muotoaan. Se ei ole enää jatkuvaa, kuten heti Kaijan kuoleman jälkeen, vaan pyyhkäisee yli aaltoina. Esimerkiksi elokuva voi palauttaa kuoleman yllättäen mieleen.
Juha ja Clara ovat sopineet, että edesmenneitä puolisoja saa itkeä toisen olkaa vasten. Toinen tietää selittämättäkin, miltä suru tuntuu.
”Olemme ymmärtäneet, että menetykset kulkevat ikuisesti mukana suhteessamme.”
Myös Clara harrastaa neulomista, mutta toistaiseksi Juha on neulonut hänelle itsekseen. Harrastuksesta on tullut jälleen niin tärkeä osa Juhan elämää, että hän saattaa miettiä kinkkistä kuviosta jopa lenkillä tai penkkipunnerruksia tehdessään.
Neulominen myös rauhoittaa ja tuo kaivattua tekemistä. Lapset ovat muuttaneet kotoa ja Clara asuu eri paikkakunnalla, joten Juha viettää paljon aikaa yksin.
”Neulominen on meditatiivista. Sen avulla pääsen usein flow-tilaan, jossa muu unohtuu.”
Puhetta yhteisestä neulomishetkestä Claran kanssa on kuitenkin jo ollut. Kyyneliltä ei varmasti silloinkaan vältytä.
”Pari päivää ennen kuolemaansa Kaija sanoi, että ilo palaa vielä. Luulen, että hän tarkoitti jotain tällaista.”
