Rajusta onnettomuudesta selvinnyt Ulrika: ”Ympärilläni oli ihmisiä, jotka uskoivat minuun silloinkin, kun en itse olisi jaksanut”
Lento-onnettomuuden seurauksena Ulrika Björkstam, 45, menetti terveyden, ulkonäön, työn ja puolison. Elämän uudelleen rakentaminen opetti, että sinnikkyydelläkin on rajansa ja ettei kukaan selviä yksin.
Miten kukaan voi selviytyä tuollaisesta ja jatkaa elämäänsä, vieläpä iloisena, onnellisena ja elämänjanoisena?
Tähän kysymykseen Ulrika Björkstam on saanut vastata lukuisia kertoja, kun hän on kertonut ihmiselle selviytymistarinansa. Moni on todennut, ettei itse pystyisi samaan. Samasta syystä moni ajattelee, että Ulrikan täytyy olla erityisen vahva ja sinnikäs ihminen, jotenkin erityislaatuinen.
Ulrika ei niele ajatusta. Hän on mielestään ihan tavallinen.
”Toisin kuin usein ajatellaan, vaikeista tilanteista selviytyäkseen ja toipuakseen ei tarvitse olla poikkeuksellisen vahva yksilö. Emme mitenkään voi olla tietoisia meissä piilevistä vahvuuksista, ennen kuin koemme jotain sellaista, missä niitä tarvitaan.”
Ulrikalle oli alusta asti selvää, että hän selviäisi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Ulrikan elämä muuttui hetkessä marraskuun neljännen päivän iltana vuonna 2008. Hän seisoi Mexico Cityn keskustassa työpaikkansa edessä ja odotti taksia. Oli hänen 29-vuotissyntymäpäivänsä, ja hän oli myöhässä omilta juhlaillallisiltaan.
Ulrika ehti havaita matalalla lentävän lentokoneen, kun se jo syöksyi häntä kohti ja putosi parinkymmenen metrin päähän keskelle vilkasta liike-elämän keskusta. Ulrika ehti ottaa vain muutaman askeleen, kun paineaalto paiskasi hänet kasvot edellä katuun. Lentokoneen osat sinkoilivat ilmassa, ja kaikki puut olivat tulessa.
Sairaalassa selvisi, että syvät toisen ja kolmannen asteen palovammat peittivät Ulrikan kehosta neljäsosan. Nahkasaappaat pelastivat jalat. Tutut kasvot olivat mennyttä.
Edessä oli pitkä ja vaikea kuntoutusjakso sekä yli kaksikymmentä leikkausta, joista jokaisesta piti toipua. Ulrikalle oli alusta asti selvää, että hän selviäisi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.
”Koska jäin henkiin, elämää oli jatkettava. Suhtautumiseni tapahtuneeseen oli alusta lähtien hyväksyvä. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä elämässä eteenpäin niillä korteilla, mitä minulla oli.”
Positiivisuus ja luontainen optimismi auttoivat menemään eteenpäin, mutta Ulrika sanoo olleensa aluksi myös ylioptimistinen, sillä hänellä ei ollut käsitystä esimerkiksi palovammojen laajuudesta ja niiden paranemisen hitaudesta.
”Ajattelin, että olen sairaalassa pari viikkoa, hetken sairauslomalla ja sitten palaan töihin. Realiteetit valkenivat hitaasti sen jälkeen, kun kuulin yhdeltä tukihenkilöltä, että hän oli ollut puolitoista vuotta sairauslomalla, kun hänen kätensä olivat palaneet.”
Vei yhdeksän kuukautta, että sain puristettua käteni nyrkkiin.
Onnettomuuden jälkeen Ulrika oli sairaalahoidossa neljä kuukautta. Hän oli kuvitellut, että olisi terve kotiin lähtiessään, mutta niin ei käynytkään. Hän kotiutui vanhempiensa luokse ja joutui opettelemaan kävelemään uudestaan.
”En pystynyt tekemään arkisia asioita, avaamaan jugurttipurkin kantta ja ulko-ovea, höyläämään juustoa enkä käymään yksin vessassa. Äidin piti auttaa.”
Ulrika oli ollut aina ratkaisukeskeinen ihminen ja tottunut hoitamaan asiansa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei voinutkaan ratkaista kaikkea, asettaa selviä tavoitteita ja mennä päämäärätietoisesti niitä kohti. Se oli turhauttavaa ja välillä lannistavaakin.
”Olin edennyt elämässäni etapista toiseen, mutta enää en voinut päättää, että tiettyyn päivään mennessä pystyn kävelemään tai juoksemaan ensimmäisen juoksulenkin. Vei yhdeksän kuukautta, että sain puristettua käteni nyrkkiin.”
Ajattelin, etten tule koskaan saamaan mistään töitä. Kukaan ei palkkaisi sen näköistä ihmistä.
Synkimpinä hetkinä Ulrika toivoi, että olisi kuollut. Niin olisi ollut helpompaa. Aluksi hän mietti usein, miksi kaiken piti tapahtua juuri hänelle.
”Niin ihmismieli toimii. Haluamme ymmärtää, mitä meille on tapahtunut ja olisiko itse voinut tehdä jotain toisin. Kun ymmärsin, etten olisi voinut vaikuttaa tapahtuneeseen, pystyin päästämään irti. Ei ollut ketään, kenelle olla katkera.”
Ulrika teki kovasti töitä kuntoutuakseen, sillä hän halusi takaisin Meksikoon, töihin ja omaan elämäänsä. Tavoitteilta ja elämältä putosi pohja, kun työsopimusta ei jatkettukaan.
”Olin todella heikossa kunnossa ja rajun näköinen. Ajattelin, etten tule koskaan saamaan mistään töitä. Kukaan ei palkkaisi sen näköistä ihmistä.”
Myös Ulrikan avioliitto päättyi. Se oli kova paikka, vaikka hän oli heti onnettomuuden jälkeen tiennyt, ettei suhde kestäisi tapahtunutta.
”Istuin ystävieni luona ruokapöydän ääressä ja itkin heille, etten tule koskaan enää löytämään ketään, joka ihastuisi minuun tai pitäisi minua viehättävänä. Ajattelin, ettei kukaan voi nähdä arpieni ohitse.”
Ennen kaikkea reselienssi tarkoittaa myötätuntoa itseä kohtaan.
Vuosien varrella moni on ihmetellyt, miten Ulrika lopulta selvisi. Sisullako?
Hämmästely ja omat kokemukset saivat Ulrikan pohtimaan, miksi jotkut selviävät vaikeuksista ja vakavista vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset. Hän tarvitsi selviytymiseen valtavasti sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta, mutta selviytymisessä ei ole kuitenkaan kyse pelkästä sisusta.
”Tahtoni selviytyä ja pyrkiä eteenpäin oli vahva, mutta se ei yksin riitä. Selviytyäksemme haasteista ja vastoinkäymisistä tarvitsemme voimavaroja, joista monet ovat aika tavallisia ja arkisiakin.”
Ulrika puhuu resilienssistä eli mielen muutoskyvystä, jonka parissa hän työskentelee nykyään ratkaisukeskeisenä valmentajana, luennoitsijana ja kirjailijana. Hän auttaa yksilöitä ja työyhteisöjä kehittämään taitoja, joilla selvitä niin arjen haasteista kuin isoista kriiseistä. Häneltä on ilmestynyt keväällä aiheesta kirja Kehitä resilienssiä – Opas muutoskykysi vahvistamiseen.
”Sinnikkyys on yksi resilienssin osa-alue, tärkeä voimavara. Joissakin tilanteissa tarvitsemme sinnikkyyttä, mutta se ei ole tae, että pääsisimme muutostilanteissa eteenpäin. Joskus se voi toimia juuri päinvastoin. Voimme pitää sinnikkäästi kiinni jostain, esimerkiksi pysyä parisuhteessa tai työpaikassa, jossa voimme huonosti. Jos olemme pelkän sinnikkyyden varassa, saattaa käydä niin, että sinnittelemme uupumukseen saakka.”
Resilienssistä puhutaan usein kriisiajan taitona, mutta se ei tarkoita vain kriisinsietokykyä ja taitoa selvitä traumoista. Ulrika toteaa, että tarvitsemme sitä jokapäiväisessä elämässämme selvitäksemme kuormittavasta ja vaativasta työelämästä, arjen vastoinkäymisistä, muuttuvista tilanteista sekä ruuhkavuosista ja loputtomista to do -listoista.
Resilienssin voidaan ajatella olevan stressin vastavoimaa. Se auttaa pysymään toimintakykyisenä, miettimään erilaisia vaihtoehtoja, luottamaan pystyvyyteen ja nojautumaan muiden apuun tiukoissa paikoissa. Resilienssi on ennen kaikkea voimavara, joka auttaa sopeutumaan, kasvamaan ja kehittymään vahvemmiksi.
”Kyse ei ole siitä, että jaksaa mitä tahansa ja hinnalla millä hyvänsä. Se ei ole yksin sinnittelyä. Minunkin tarinani on täynnä rosoja ja kuoppia, eikä se todellakaan ole ollut näyttävää takaisin ponnahtamista, vaan pikemminkin hidasta rämpimistä.”
Resilienssi on myös kykyä asettaa rajoja, kykyä palautua ja rohkeutta pyytää apua muilta. Ja ennen kaikkea se tarkoittaa myötätuntoa itseä kohtaan.
”Ajattelen, että nykyään suurin uhka selviytymiselle on aikamme ja kulttuurimme vahva yksilökeskeisyys. Ajatus siitä, että se on vain itsestä kiinni, ja että jos et pärjää, niin vika on sinussa”, Ulrika sanoo.
Selvisin sillä, että minulla oli ympärilläni ihmisiä, jotka uskoivat minuun silloinkin, kun en itse olisi jaksanut.
Ulrika ajattelee, että hänen selviytymisessään apuna ovat olleet muun muassa sosiaalinen luonne ja positiivinen asenne, mutta vähintään yhtä tärkeää on ollut muiden ihmisten apu ja tuki, lapsuudenkodissa opittu puhumisen malli sekä luottamus muihin ihmisiin ja heidän hyvyyteensä.
”Selvisin sillä, että minulla oli ympärilläni ihmisiä, jotka uskoivat minuun silloinkin, kun en itse olisi jaksanut. Joskus voi olla niin, että itsessä ei ole sisukkuuden häivääkään ja olisi valmis luovuttamaan, mutta sitten vierellä onkin sisko, vanhempi, puoliso, ystävä, joku joka on puolestasi se sisukas, auttaa ja hoitaa asiat. Kaikkea ei tarvitse löytää itsestään.”
Pitkään Ulrika yritti palata onnettomuutta edeltävään elämäänsä. Elämässä alkoi uudenlainen luku, kun hän ymmärsi, ettei hänen tarvinnut päästä enää samanlaisena ihmisenä takaisin entiseen työpaikkaan ja elämään.
”Paluu vanhaan ei ollutkaan enää määritelmä toipumiselle ja selviytymiselle. Otin elämän haltuun sellaisena kuin se tuli vastaan.”
Ulrika kokee, että hänestä on tullut ennen kaikkea hetkessä eläjä ja elämästä nautiskelija.
Isoissa kriiseissä, kuten onnettomuuden tai vakavan sairauden kohdatessaan ihminen menettää helposti kuvitellun tulevaisuuden ja aikaperspektiivi muuttuu. Kun elämä muuttuu hetkessä selviämiseen, ihmisen saattaa olla vaikea nähdä, mikä elämässä voisi olla mahdollista esimerkiksi vuoden päästä.
Ulrika kehottaa miettimään, mikä itselle on arvokasta ja merkityksellistä sekä minkälaisia arvoja haluaa vaalia, tapahtuupa elämässä mitä hyvänsä.
”Arvot ovat aina omissa käsissämme. Kriiseissä niihin tukeutuminen antaa suuntaa omalle ajattelulle ja tarjoaa näköalaa eteenpäin, vaikka todellisuus muuttuisi merkittävästi.”
Kun moni asia muuttui, elämä ja oma identiteetti piti määritellä uudelleen. Ulrika kokee, että hänestä on tullut ennen kaikkea hetkessä eläjä ja elämästä nautiskelija. Valmennuksissaan hän auttaa ihmisiä miettimään tavoitteita ja keinoja päästä niihin. Paradoksaalista kyllä, omaa elämäänsä hän ei enää suunnittele.
”Minun on vaikea motivoitua tiettyihin tavoitteisiin ja suunnitelmiin, mutta tässä vaiheessa on vaikea sanoa, mikä johtuu onnettomuudesta ja mikä iästä ja elämänkokemuksesta.”
Merkityksellisyyttä elämään tuovat puoliso, mielenkiintoinen työ, ystävät ja harrastukset, kuten vannetanssi.
”Kun on pelännyt, ettei koskaan enää kelpaa kenellekään ja pääse mihinkään töihin, näillä asioilla on valtava merkitys. Saan jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa. Se tuo tunteen, että elämälläni on väliä jollekin.”
Elämässä on mahdotonta välttyä vastoinkäymisiltä, mutta tuntuvatko tavalliset, arkiset vastoinkäymiset pienemmiltä, kun on pitänyt selvitä valtavasta koettelemuksesta? Riippuu päivästä, Ulrika sanoo.
”Välillä siedän vastoinkäymisiä hyvin, toisinaan ne ottavat rajusti päähän, mutta pääsen niistä nopeasti ylikin. Minua auttaa se, että pohdiskelen asioita kirjoittamalla tai keskustelemalla ystävän kanssa. Tekee myös hyvää tuulettaa päätä. Kävellessä ja liikkuessa ajatukset lähtevät liikkeelle.”
