Yläasteen englannintunnilla tyttö höpöttää vieressä istuvalle pojalle. Poika vastaa yhdellä sanalla, ja hänet häädetään siitä hyvästä luokasta häiriköinnin takia. Tyttö saa jäädä paikalleen, kunnes suuttuu epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Vasta sitten hänetkin siirretään käytävään.

Tutkija Saara Särmän, 40, koulumuisto on edelleen hyvin mielessä. Juuri tällaisten epäkohtien takia hänestä tuli feministi. Se, että tytöiltä ja pojilta edellytetään ja heille sallitaan erilaisia asioita, ei ole kenenkään etu.

Ihan ensimmäisen kerran Saaran sisäinen feministi heräsi leikki-iässä, kun pappa teki Saaralle ja hänen serkkupojalleen puusta pyssyt. Kun serkku hukkasi oman pyssynsä, hänelle annettiin Saaran pyssy. Pieni Saara mietti, että eihän tämän näin kuulu mennä.

– Oikeudenmukaisuuden tuntoni on ollut vahva lapsesta asti.

Feminismi ei ole kaikkien korvissa mukavan kuuloinen sana. Vielä nykypäivänäkin osa ihmisistä yhdistää sen vihaisiin naisiin, rumiin vaatteisiin ja valitukseen ympäröivästä yhteiskunnasta.

Lempeästi hymyilevä, rauhallinen ja helposti naurava Saara ei vastaa mielikuvaa, vaikka hänen puserossaan lukeekin topakoin kirjaimin ”feminist”.

– En tosiaan tiedä, mistä mielikuva on peräisin. Kaikki tuntemani feministit ovat mielettömän hauskoja.

Ei maailmaa muuttaakseen tarvitse olla ankea. Päinvastoin: feministinä Saara toivoo, että asiantuntijoina, johtajina ja yhteiskunnan näkyvillä paikoilla olisi muitakin kuin pukumiehiä. Tasa-arvoa on sekin, etteivät tekokynnet, irtoripset ja pinkki jakkupuku söisi vähääkään naisen uskottavuutta.

Huumori on myös Saaran keino kiinnittää huomiota epäkohtiin. Hänen suosittu Congrats, you have an all male panel -bloginsa on tiukkaa asiaa hulvattomassa muodossa. Blogi sai alkunsa havainnosta, että usein seminaarien puhujiksi kutsutaan vain miehiä, vaikka yhtä hyviä naisasiantuntijoita olisi tarjolla. Kuka tahansa voi lisätä blogiin kuvan seminaarin mainoksesta ja onnitella järjestäjiä Ritari Ässä -tarralla siitä, että he ovat onnistuneet järjestämään paneelikeskustelun miesten kesken. Surkuhupaisimpia ovat esimerkit, joissa sukupuolten tasa-arvoa käsitteleviin keskusteluihin on kutsuttu pelkkiä miehiä.

Blogi on noteerattu muun muassa Time-lehdessä ja Buzzfeed- sekä Business Insider -sivustoilla.

– Tämä valtakuvio on ollut olemassa iät ja ajat. On ollut upeaa tehdä se näkyväksi ja paljastaa sen absurdius. Nyt moni mieskin hoksaa kysyä, että onhan paneeliin tulossa keskustelijoiksi myös naisia.

Huumori on aina ollut Saaran selviytymiskeino, ei vain tietoisesti valittu strategia.

– Kun vituttaa niin paljon, etten tiedä itkisinkö vai nauraisinko, niin nauran. Olen mustan huumorin ystävä. Eniten revin iloa asioista, jotka ottavat rankasti päähän.

Nauru auttaa jaksamaan. Kun harrastaa vaikeiden asioiden pohtimista ja yhteiskunnallista aktivismia, kyky nauraa vaikeille asioille on lähes välttämätön.

Ystävänsä Rosa Meriläisen kanssa Saara on perustanut ajatushautomon. He tuottavat feministisiä näkökulmia asiaan kuin asiaan, vaikka aidanseipääseen. Kantavana ajatuksena on toteuttaa ideoita, jotka heitä itseään naurattavat. Yleensä ne naurattavat muitakin.

Hyvä esimerkki on naisten kiroiluillat. Ne saivat alkunsa, kun kollega pyysi chattikeskustelussa anteeksi kiroiluaan, vaikka totesi samaan hengenvetoon sen olevan vapauttavaa. Saara keksi baareissa järjestettävät kiroilutapahtumat ja sai Rosan innostumaan.

– Meillä on tapana tehdä ensin ja miettiä vasta jälkeenpäin, mikä järki tässä on.

Yleensä paikalle pyydetään esikiroilijoita käynnistämään puhehanat. Sitten kuka tahansa voi tarttua mikkiin.

– On vapauttavaa mennä lavalle ja kertoa, mikä ottaa päähän. Ääneen sanominen auttaa hahmottamaan sitä, että monet ongelmat eivät liity vain minuun vaan ovat yleisesti koettuja ja ympäröivän yhteiskunnan aiheuttamia.

Kiroilua aiheuttavat usein politiikka ja rasismi sekä lääppiminen ja muut naisen itsemääräämisoikeuteen liittyvät asiat.

Saara kasvoi aikuiseksi Forssassa. Vanhemmat olivat ennen tyttärensä syntymää yhteiskunnallisesti aktiivisia. He antoivat lapsensa löytää omat vahvuutensa ja kiinnostuksen kohteensa.

Saara viihtyi, ja viihtyy edelleen, sekä tyttöjen että poikien seurassa. Nuorempana hän sanoo ottaneensa hyvän jätkän roolia.

– Vanhemmiten olen tajunnut, ettei sekään ole hyvä. Se luo tilanteen, jossa jotkut naiset  pääsevät ikään kuin kunniamiehiksi. Muiden naisten asemaa se ei paranna.

Lukiossa Saara piti raivokkaita puheita naisten armeijaan menon ja naispresidentin puolesta.

– Feminismini oli silloin vielä aika yksinkertaista. Yliopiston naistutkimuksen opinnot antoivat välineitä syvempään ajatteluun.

Saaralla ei ole biologisia sisaruksia, mutta vaihto-oppilasvuonna Kaliforniassa hän sai Amerikan-siskon, jonka kanssa pitää edelleen yhteyttä. Vuosi oli muutenkin käänteentekevä: uusi kieli ja kulttuuri toivat esiin toisenlaisen persoonan, kepeämmän ja sosiaalisemman kuin Suomessa.

Yksi tärkeimmistä tukijoista oli lapsuuden kuvataidekoulun opettaja Pirkko Kuusela. Kun Saara koki alemmuutta lahjakkaiden tyttöjen keskellä, opettaja kannusti häntä kokeilemaan rohkeasti erilaisia tekniikoita oman tyylinsä löytämiseksi.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Saara teki kuvakollaaseja osana väitöskirjaansa.

– Pirkko näki angstisen teinikuoreni läpi ja uskoi, että tästäkin tytöstä tulee vielä jotakin.

Ruotsalaisessa kirjassa Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan on luku siitä, miten sukupuoli määrittää meitä syntymästämme lähtien. Poikia kuvaillaan yleisesti sanoilla vahva ja reipas, kun taas täsmälleen samankokoiset tytöt kuvataan pieniksi, siroiksi ja herkiksi.

Toisessa tutkimuksessa havaittiin, että poikien kanssa asioita lasketaan enemmän kuin tyttöjen kanssa. Se heijastuu myöhemmin koulussa, jossa pojat kokevat usein olevansa matemaattisesti parempia kuin tytöt.

Tämän takia kaikkien pitäisi olla ainakin vähän feministejä, Saara sanoo. Stereotypiat rajoittavat edelleen sitä, mitä meistä voi tulla. Usein valinnat ovat tiedostamattomia. Vaikka kotona tytölle ei tarjota pinkkiä paitaa ja nukkekotia, mainokset, kauppojen valikoima ja koko muu ympäröivä yhteiskunta vaikuttavat meihin alitajuisesti koko ajan.

– On tärkeä tiedostaa sukupuoleen liittyvät paineet, jotta niistä päästään eroon. Moni tekee edelleen valintoja normin mukaan ja ihmettelee sitten nelikymppisenä, että mitenkäs minä tähän päädyinkään.

Esimerkiksi työmarkkinat ovat Suomessa edelleen jakautuneet. Hoiva-ammateissa on enimmäkseen naisia ja johtajina miehiä.

– Hoivavastuuta pitäisi jakaa enemmän myös niin, että miehet saisivat ottaa vastuuta pienistä lapsista ja iäkkäistä vanhemmistaan. Se olisi heille etuoikeus ja mahdollisuus.

Saara muistuttaa, ettei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Jokaisen pitäisi saada olla juuri niin feminiininen tai maskuliininen kuin haluaa, sukupuolesta riippumatta. Tärkeintä olisi kohdata jokainen yksilönä.

Saara tunnustaa itsekin painiskelevansa asian kanssa. Ulkonäkö vaikuttaa paljon siihen, millaisia ennakko-oletuksia toisista teemme. Oman arkisen puheen ja ajatusten tutkaileminen on kuitenkin hyvä alku.

– Stereotypiaan sopivat asiat selitetään helposti sukupuolella. Sanotaan, että pojat ovat villejä, vaikka yhtä paljon riehakkaita lapsia on myös tytöissä. Pahimmillaan se johtaa siihen, että pojat eivät saa tilaisuutta olla herkkiä ja oppia käsittelemään tunteitaan.

Elokuussa julkaistaan Saaran ja Rosa Meriläisen kirja Anna mennä. Siinä kaksikko antaa ohjeita ja näkökulmia elämän joka saralla työstä ja yhteiskunnasta ystävyyteen.

Koska molemmat saavat kirjassa äänensä kuuluviin, asioista ei aina olla yhtä mieltä. Tarjolla on muun muassa pieni synnytysopas Rosan tyyliin ja vinkkejä siihen, miten toimia ystävättärien kanssa, jotka vaikuttavat kuolleen mentyään avioon tai saatuaan lapsia.

Yksi luku käsittelee itsensä rakastamista sellaisena kuin on.

– Ensimmäinen askel on se, ettei ihan hirveästi vihaisi itseään.

Saara toivoo, ettei oman kehon rakastamisesta tulisi yhtä projektia lisää naisille, jotka muutenkin suorittavat asioita. Parasta olisi lempeän hyväksynnän löytäminen.

– Kuutisen vuotta sitten löysin amerikkalaisia blogeja, joissa on läskiaktivismia ja positiivista suhtautumista omaan kehoon. Se avasi silmäni. Olen tehnyt itseni hyväksymisen kanssa paljon enkä vieläkään ole valmis.

Itsensä hyväksymisessä Saaraa on helpottanut ympäröivän kulttuurin tunnistaminen.

– Meille mainostetaan jatkuvasti uusia tuotteita, jotka korjaavat meissä olevia virheitä. Kun ymmärtää, että vaatimukset eivät lopu koskaan, niitä ei tarvitse ottaa vastaan. Kaikella sillä laihduttamiseen suunnatulla energialla olisi muutettu jo aika paljon maailmaa.

Mieti myös, miten puhut itsellesi. Soimaisitko parasta ystävääsi läskiksi ja saamattomaksi? Moittisitko lastasi kuten itseäsi? Lempeys itseä ja muita kohtaan on kirjan kantava teema. Saara haluaa palauttaa kiltteyden kunniaan. Itseään ei pidä antaa kohdella huonosti, mutta kiltteys on arvo, jota kannattaa vaalia.

Julkisen feministin roolissaan Saara asettaa itsensä jatkuvasti alttiiksi arvostelulle ja konflikteille. Hän ei nauti väittelystä mutta ei myöskään pelkää sitä. Lapsuus ei kannustanut ottamaan rohkean viittaa, mutta Saara kokee tulleensa hyväksytyksi omana itsenään. Vanhemmat kannustivat tytärtään lukemaan. Se avasi maailmaa.

– Minulla on myös aina ollut laaja ystäväpiiri, johon kuuluu monenlaisia ihmisiä. Siinä joukossa olen saanut olla kiinnostunut niistä asioista, joista haluan, eikä minun ole tarvinnut sopeutua muiden mielipiteisiin. Olen myös aina ollut kiinnostunut rajoista: siitä, mistä ne tulevat ja miten niitä voidaan rikkoa.

Moni raja on peräisin itsestämme. Saara kutsuu epäilevää ääntään ”sisäiseksi vorssalaiseksi”. Sisäinen vorssalainen uskottelee, että taas tuli mokattua, ja sanoo, ettei itsestään saa tehdä numeroa. Se on yhteisön paine, joka yrittää tunkea kaikki samaan muottiin.

– Olen tietoisesti harjoitellut elämään vorssalaiseni kanssa.

Viimeksi vorssalainen yritti väittää, että Saara on surkea kirjoittaja. Silloin Saara haki tukea kustannustoimittajastaan. Jos ulkopuolinen uskoo minuun, sen täytyy olla totta. Verrokkiajattelu on toinen keino, jolla Saara on päässyt eroon epävarmuudesta.

– Monella meistä on ympärillään miehiä, jotka puhuvat pokkana asiasta kuin asiasta, vaikka heillä ei olisikaan juuri sen alan osaamista. Epävarmoina hetkinä ajattelen, että jos tuo pystyy siihen, niin pystyn minäkin.

Välillä maailmanparantajankin täytyy hengähtää. Kauniina kesäpäivinä Saara käärii kainaloonsa viltin, suuntaa puistoon ja lukee ammattikirjallisuuden sijaan ruotsalaisia dekkareita. Auringossa lekotellessa suurimmat pohdinnat liittyvät siihen, pitäisikö antaa Karl Ove Knausgårdin kirjoille mahdollisuus vai ei.

Kotona syliin kipuaa huomionkipeä Eetu, kippurakorvainen american curl -kissa, joka seuraa omistajaansa joka paikkaan.

– Pienet asiat tekevät minut onnelliseksi. Hyvä kahvi ja aamiainen torilla riittävät.