Turvaton lapsuus alkoholistiäidin kanssa jätti Sariin kipeät jäljet: ”Oloni on turvallinen, kun jääkaapissa on ruokaa”
Sari Erola oli vasta 13-vuotias, kun hänen äitinsä lähti ravintolaan ja joutui henkirikoksen uhriksi. Äidin kuolema ja turvaton lapsuus jättivät pitkät jäljet. Nykyään Sari tuntee vihan sijaan myötätuntoa.
Tässä kerrostaloasunnossa Sari Erola tuntee olevansa kotona. Huoneisto on täynnä esineitä, joilla on hänelle erityinen merkitys. Kaappien lankakeräröykkiöistä syntyy villapaitoja ja sukkia muillekin, ja hyllyllä tuikkulyhdyt ja muut lasiesineet järjestyvät riviin. Jääkaapin ja pakastimen hyllyt ovat täynnä.
”Oloni on turvallinen, kun ruokaa on kerrallaan ainakin muutamaksi viikoksi”, Sari sanoo.
Sari muutti ensimmäiseen sinkkuasuntoonsa melkein seitsemän vuotta sitten eron jälkeen. Se oli ensimmäinen koti, jonka hän sai rakentaa yksin ja vain itselleen. Nykyiseen kotiinsa Sari muutti kaksi vuotta myöhemmin, kun hän vaihtoi työn perässä paikkakuntaa. Hän pelkäsi kuitenkin aluksi, miten sopeutuisi suureen kerrostaloon.
”Tästä tuli turvapaikkani. Olen ymmärtänyt, että seinät eivät tee kotia, vaan tavarat.”
Turvan tunne kotona on Sarille erityisen tärkeä, koska lapsena hän saattoi vain unelmoida siitä. Kokemus arvottomuudesta ja häpeä kodista seurasivat Saria pitkään, ja vasta aikuisena hän uskalsi palata kipeisiin muistoihin.
”Minä huusin äidille, että senkin juoppo. Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun näin hänet.”
Keittiön verhot ovat yksi harvoista kirkkaista muistikuvista, joita Sarilla on kouluvuosistaan.
”Kun näin koulusta tullessani verhojen olevan kiinni, tiesin heti, että äiti olisi humalassa.”
Viimeisinä elinvuosinaan Sarin äiti joi paljon ja hakeutui huonoihin ihmissuhteisiin. Joskus äiti löytyi koulupäivän jälkeen kotoa sammuneena.
Mummolle Sari kirjoitti kirjeitä, joissa kertoili arkisesti perheen tilanteesta:
”Meillä on mennyt hyvin, mutta äiti on taas juopotellut melkein yhtä mittaa. Tiistai-iltana naapurin ukko juotti äidin humalaan.”
Vanhemmat olivat eronneet, kun Sari oli 7-vuotias, ja tämä jäi veljensä kanssa äidille. He muuttivat miesystävän mukana asunnosta toiseen, kahden vuoden aikana jopa viisi kertaa. Lyhimmillään he asuivat samassa paikassa vain kaksi viikkoa.
”Kun mummo tuli käymään, oli jääkaappi ääriään myöten täynnä.”
Jo lapsena Sari oppi lukemaan äidin tunnetiloja jopa hänen päänsä asennosta. Kotona Sari oli usein varpaillaan, koska äiti oli mustasukkainen ja saattoi erityisesti humalassa muuttua arvaamattomaksi ja riidanhaluiseksi.
Lapsen häpeä oli valtava, kun äiti riiteli pihalla miesystävän kanssa ja huusi, että tämä käy huorissa.
”Sitä toivoi, ettei kukaan kuulisi, vaikka kaikki varmasti kuulivat.”
Niukkuus oli pysyvä osa lapsuutta. Äiti pystyi hankkimaan uudet vaatteet kahdesti vuodessa, kevät- ja joulujuhliin. Jääkaapissa oli usein vain maitopurkki ja margariinia.
”Kun mummo tuli käymään, oli jääkaappi ääriään myöten täynnä. Pyysin mummoa ostamaan meille aina kaakaota ja meetvurstia, koska ne olivat ylellisiä herkkuja, joita ei muuten saanut kuin kavereiden kotona.”
Äiti kuoli, kun Sari oli 13-vuotias. Hän muistaa tarkasti viimeisen sananvaihdon.
”Olimme perjantaina lähdössä veljen kanssa ostoksille, kun äiti tuli perässä ja sanoi lähtevänsä ravintolaan. Minä huusin, että senkin juoppo. Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun näin hänet.”
Tiistaina iltapäivällä poliisit odottivat ovella, kun Sari palasi koulusta. Äiti oli kuollut viikonloppuna henkirikoksen uhrina.
”Itkin kolme viikkoa, hautajaisiin saakka. Sitten kyyneleet loppuivat. En pystynyt puhumaan tapahtuneesta vuosiin enkä muista, että kukaan olisi tarjonnut ammatillista apua. Ei lapselle tullut mieleenkään, että sen hakeminen voisi olla vaihtoehto.”
Sari ja veli muuttivat isälle, eikä häpeä päästänyt otteestaan.
”Myös isän kotona oli monenlaista puutetta. Talvella nukuin villapaita päällä, koska aluksi talossa ei ollut kunnon lämmitystä. Kun sauna paloi, ei kotona voinut enää edes peseytyä. Joskus sulatin lunta, jotta sain pestyä pyykkiä.”
Kotihäpeä oli niin voimakas, ettei hän halunnut kavereita kylään.
”Paria ystävää lukuun ottamatta kukaan ei tiennyt, millaisesta kodista tulin.”
Rankat tapahtumat laukaisivat Sarin lukioaikana sosiaalisten tilanteiden pelon. Hän ei esimerkiksi voinut syödä kavereiden luona kyläillessään.
”Vieraassa pöydässä tai virallisessa tilanteessa käteni alkoivat vapista holtittomasti. Oireet olivat pahimmillaan kaksikymppisenä, kun kaiken olisi pitänyt olla jo hyvin.”
Hän oli alkanut jo lapsena rakentaa mielikuvitusmaailmoja, joissa kaikki oli toisin.
”Haaveilin prinssistä, joka tulisi valkealla ratsulla ja veisi minut pois.”
Aikuisena Sari pyrki rakentamaan elämän, jossa hänen lapsensa saisivat kasvaa turvassa. Hän meni nuorena naimisiin ja sai kolme poikaa.
”Halusin, että omat lapseni kasvavat ydinperheessä ja kodissa, jota ei tarvitse hävetä. Alkoholia emme juuri käyttäneet.”
Sari ajatteli jopa, että oli kohtalon tarkoitusta, että kaikki hänen lapsensa olivat poikia.
”Äitisuhteeni vuoksi en olisi pystynyt kasvattamaan tyttöä.”
Lapsuuden trauma näkyi kuitenkin myös perhearjessa. Sarin oli vaikea kestää epävarmuutta ja vastoinkäymisiä. Se näkyi hänessä jatkuvana stressaamisena.
”Suunnittelin joskus mielessäni etukäteen, miten asiat menevät, ja jos niin ei käynyt, minuun iski epätoivo ja hätä. Pettymykset ja äidin juominen olivat opettaneet, että pitää olla jatkuvasti varuillaan ja pelätä pahinta. Se oli raskasta minulle ja läheisille.”
”Lapsena minusta tuntui, ettei kukaan rakastanut minua sellaisena kuin olen. Ajattelin pitkään, etten ole minkään arvoinen.”
Lapsuus tuli vastaan kolmikymppisenä, kun Sari alkoi kotiäitivuosien jälkeen opiskella lähihoitajaksi. Sosiaalisten tilanteiden pelko oli tuolloin helpottanut, mutta katastrofiajattelu jatkui edelleen.
”Koulussa oli tehtävä, jossa pohdittiin omia selviytymiskeinoja. Ymmärsin, että esimerkiksi tarpeeni etsiä asioista aina negatiivisia puolia juontaa lapsuuden jatkuvista vastoinkäymisistä.”
Käännekohta tuli eräänä kevätpäivänä vuonna 2001, kun Sari kitki rikkaruohoja omakotitalonsa pihalla. Hän tunsi, miten oivallukset äkkiä tulvivat hänen mieleensä.
”Näin aikajanana, miksi vanhemmistani tuli sellaisia kuin tuli. Tajusin, että kaikki syntyvät yhtä viattomina. Pystyin antamaan anteeksi ja ymmärsin, että kaikella on tarkoitus.”
Äiti nousee yhä mieleen merkkipäivinä, kuten helmikuussa kuolinpäivän aikoihin.
”Pysähdyin muistoihin, kun täytin 37, saman verran kuin äiti kuollessaan, tai kun omat lapseni täyttivät 13 vuotta, jolloin itse jäin ilman äitiä. Mietin ihmisiä, jotka ovat saaneet pitää äidin aikuisenakin. Voin vain kuvitella, miten raskasta on menettää äiti silloin.”
Lapsena Saria kalvanut viha ja pettymys on hälvennyt, ja hän pystyy ymmärtämään äitiä. Anteeksianto ei muuttanut mennyttä, mutta se auttoi muuttamaan suhtautumista siihen. Hän ajattelee, että ihmisellä on tietty määrä psyykkisiä voimavaroja. Jos niitä sitoutuu liikaa kielteisiin asioihin, ei tilaa myönteisille enää jää.
”Ihminen tekee aina parhaansa, sen, mitä omilla tiedoilla ja taidoilla pystyy. Äidin kohdalla se ei riittänyt. Tulkintani on, että äidillä oli niin suuri tarve rakkauteen ja turvaan, joita hän oli jäänyt vaille, että se meni meidän lasten edun yli.”
Sari on miettinyt, miten olisi käynyt, jos äiti olisi saanut elää.
”Todennäköisesti hän olisi jatkanut juomista, ja vihani olisi kasvanut. Tunnen myötätuntoa äitiä kohtaan, mutta toisaalta on ehkä hyväkin, että asiat menivät näin.
Sarin kodin pöydällä on pieni pöytäliina. Hän virkkasi sen pian avioliiton päätyttyä.
”Oli merkittävä hetki saada valmiiksi ensimmäinen käsityö omaan kotiin.”
Vaikka ero sujui yhteisymmärryksessä, oli yhteisestä kodista lähteminen Sarille raskasta. He olivat asuneet itse rakentamassaan talossa yli 25 vuotta.
”Se oli kipeintä, sillä koti ja sen rutiinit merkitsivät minulle paljon. Mietin, pärjäänkö vai romahdanko. Päätin pärjätä, koska en ole ennenkään antanut periksi.”
Eron jälkeen Sari päätti etsiä uudelleen naiseuttaan, joka oli jäänyt lapsuuden ja nuoruuden varjoon. Äiti ei koskaan kehunut häntä, eikä Sari ikinä ajatellut olevansa kaunis.
”Lapsena minusta tuntui, ettei kukaan rakastanut minua sellaisena kuin olen. Ajattelin pitkään, etten ole minkään arvoinen. Äidin kuoleman jälkeen naiseuteni lakkasi varmasti jollakin tasolla kehittymästä, ehkä siksi, etten halunnut olla kuin äiti.”
Nykyään hän ottaa kuvia itsestään ja julkaisee niitä välillä somessa. Uimahallissa käyminen on tuonut armollisuutta omaa kehoa kohtaan.
”Joskus kuvia katsoessa ajattelen, että näytän ihan hyvältä. Tunnen epävarmuutta, mutta osaan elää sen kanssa.”
Vaikka Sari on läheinen lastensa kanssa, ei yksin asuessa voi enää samalla tavalla turvautua toisiin. Hiljalleen hän on opetellut turvautumaan ja luottamaan itseensä.
”Perusturvattomuus on kulkenut mukanani läpi elämäni, ja olen hakenut toisista ihmisistä sitä, mitä voin löytää vain itsestäni. Kun ymmärsin sen, aloin olla itselleni se äiti, joka minulta oli puuttunut.”
Sisäinen äiti puhuu Sarille lempeästi, katsoo häntä hyväksyvästi, opettaa vaikeita asioita ja tarjoaa turvaa ja luottamusta elämän taitekohdissa. Nykyään Sari kohtelee ja puhuttelee itseään kuten olisi toivonut äidin tekevän.
”Epätoivon hetkellä voin sanoa itselleni, että Sari, kaikki on hyvin, sinulla ei ole mitään hätää.”
Hän palaa yhä uudestaan siihen ajatukseen, joka syntyi rikkaruohojen keskellä: kaikella on tarkoitus.
”Sen avulla olen selvinnyt vastoinkäymisistä ja oppinut vähitellen luottamaan, että asioilla on tapana järjestyä.”
