Onpa tyylikkäitä keramiikkavaaseja ja messinkisiä kynttilänjalkoja. Pienien tarjotinpöytien kylkeen on liimattu tarralappuja ”Scandinavian Design” ja ”hand made” (käsin tehty). Hinnat ovat houkuttelevan edullisia, suorastaan naurettavan halpoja. Helsinkiläisessä sisustusliikkeessä pikkupöydän saisi parilla kympillä ja lasimaljakon alle kympillä. Houkuttelevaa, piristäisiväthän ne sisustusta.

Mutta pitäisikö nyt hälytyskellojen soida, kun tarralapuista ei löydy mitään tietoa, missä nämä edulliset sisustustuotteet on valmistettu? Mistä kaikesta tuotannossa on tingitty, jotta hinta on saatu painettua niin alas? Materiaalista, riittävästä palkasta vai ehkä ympäristösäädösten noudattamisesta?

Ei sinänsä ole ihme, että tietoa alkuperästä ei ole. Suomen lainsäädäntö ei nimittäin velvoita kertomaan astioiden ja kalusteiden kaltaisten yksinkertaisten tuotteiden valmistusmaita. Kauppaa valvotaan vain tuoteturvallisuuden näkökulmasta, eli riittää, että esineet ovat myrkyttömiä ja turvallisia käyttää ja niissä on maahantuojan nimi.

Viime vuosina on herätty halpamuodin ongelmiin ja huonoihin tuotanto-oloihin. Olisiko sisustajankin syytä miettiä ostamiensa tavaroiden taustoja?

Muotialalla silmät avautuivat ongelmiin viimeistään vuonna 2013, kun Rana Plazan tehdas Bangladeshissä romahti ja noin 1 100 työntekijää kuoli raunioihin. He olivat valmistaneet vaatteita tunnetuille eurooppalaisille muotimerkeille. Onnettomuus näytti konkreettisesti, millaisissa oloissa länsimainen muoti valmistetaan. Sen jälkeen muotialalla on alettu vaatia, että yritykset huolehtisivat paremmin tuotantooloista.

– Sisustusalalla ei ole tullut samanlaista ulkoista painetta, vaikka sisustamisessa käytetään paljon samoja raaka-aineita ja tuotantopaikkoja kuin muodissa. Tällä hetkellä moni sisustusalan yritys keskittyy täyttämään vain lain minimivaatimukset, sanoo vastuullisuus- ja eettisyyskysymyksiin erikoistunut yrittäjä ja Tikaun omistaja Taina Snellman-Langenskiöld.

Hän on noin 15 vuoden aikana kiertänyt Intian tekstiilitehtaissa ja käsityöläiskylissä ja nähnyt matkoillaan kehittyvien maiden tuotannon monet kasvot.

– Intian kaltaisessa maassa tuotanto-oloissa on hyvin laaja skaala. Ikävimpiä muistoja minulla on paikasta, jossa nuoria tyttöjä pidettiin pakkotyössä pimeissä, vankilamaisissa kopeissa. Siellä he tekivät huiveihin tupsuja alihankintana suurille tilaajille. Toista ääripäätä edustavat hyväsydämiset tehtailijat, jotka huolehtivat hyvin työntekijöistään ja heidän hyvinvoinnistaan. Työntekijät ovat heille kuin perheenjäseniä. Intiassakin on kova kilpailu erityisosaajista ja hyvät työolot on yksi tapa pitää heidät talossa, kertoo Taina Snellman-Langenskiöld.

Intia on yksi niistä maista, joista nykyisin tuodaan paljon sisustustuotteita Eurooppaan, ennen kaikkea sisustustekstiilejä, kuten mattoja. 2000-luvulla huonekalu- ja sisustusalalla on kuljettu muoti- ja tekstiiliteollisuuden jalanjäljissä ja moni eurooppalainen yritys on ulkoistanut tuotantonsa halpatyömaihin. Vaikka tuotelapussa luvattaisiin skandidesignia, todellisuudessa tavara on usein peräisin maapallon toiselta laidalta.

– Sisustustuotteiden tuotannon ulkoistaminen on tapahtunut huomaamatta ja nopeasti. Yritykset eivät ole oikein pysyneet muutoksessa mukana. On ostettu sieltä, mistä halvimmalla on saatu, miettimättä olosuhteita. Vasta viime vuosina on laajemmin alettu herätä tuotannon ongelmiin ja niiden synnyttämiin mainehaittoihin. Samaan aikaan lähituotanto on hävinnyt lähes kokonaan. Osaaminen ja koneet ovat kadonneet täysin monesta Euroopan maasta.

Mistä edulliset sisustustuotteet siis tulevat? Koska yritykset eivät juuri kerro tuotantopaikkoja liikesalaisuuksiinsa vedoten, on johtolankoja etsittävä vientitilastoista.

Kiinaa ei ole turhaan tituleerattu ”koko maailman tehtaaksi”. Se on tällä hetkellä maailman suurin kalustevalmistaja; osuus maailman huonekaluviennistä on muhkeat 39 prosenttia. Muiden maiden osuudet jäävät kauaksi taakse, mutta tuotannon siirtyessä hiljalleen entistä halvempiin maihin nousijoita ovat esimerkiksi Vietnam ja Intia.

Suomen huonekalutuonti on 2000-luvulla lähes tuplaantunut. Suurimmat tuontimaat ovat Itämeren alueelta, kuten Viro ja Puola. Kiina kasvattaa vuosi vuodelta osuuttaan. Tuonnin arvo Kiinasta on lähes kymmenkertaistunut tämän vuosituhannen aikana.

Pienien sisustustavaroiden, kuten sisustustekstiilien, keramiikan ja metalliesineiden osalta valmistusmaita on paljon. Kärjessä ovat Kiinan lisäksi Intia, Thaimaa ja Bangladesh. Euroopassa myytäviä tuotteita tehdään paljon myös Turkissa.

Aasia tuotantopaikkana ei automaattisesti tarkoita surkeita työoloja. Siellä toimii myös asiansa kunnolla hoitavia yrityksiä. Mutta monissa Aasian maissa on lisääntynyt riski ihmisoikeusloukkauksiin.

– Käytännössä tämä tarkoittaa, että näissä maissa saatetaan esimerkiksi käyttää lapsityövoimaa, pakkotyötä tai työntekijöillä on kohtuuttoman pitkät työajat tai tuotannossa on vaarallisia ja terveydelle haitallisia työtapoja. Ympäristösäädöksiä rikotaan. Tai työntekijöille maksetaan niin alhaista palkkaa, ettei se riitä elämiseen edes hyvin matalien ustannusten maassa, eikä työntekijöillä ole välttämättä mahdollisuutta liittyä ammattiliittoihin, luettelee kansalaisjärjestö Finnwatchin Anne Kultalahti.

Lisäksi tiedetään, että maailmassa on sisustustuotteisiin liittyviä tuotannonaloja, joissa epäinhimillinen kohtelu ja lapsityövoima ovat yleisiä. Sellaisia ovat esimerkiksi puuvillan ja sisalin kasvatus, mutta lapsityövoimaa on myös Intian, Iranin, Nepalin, Pakistanin ja Afganistanin mattotehtailla sekä Intian, Vietnamin, Pakistanin ja Bangladeshin nahanvalmistuksessa ja metalliesineiden tuotannossa.

Ongelma-aloja ja -maita on tätäkin enemmän. YK arvioi, että maailmassa noin 218 miljoonaa 5–17-vuotiasta lasta joutuu tekemään töitä.

– Monet yrityksistä ulottavat työolojen valvonnan vain toimitusketjun ensimmäiseen portaaseen. Usein kuitenkin mitä pidemmälle ketjussa mennään, sitä todennäköisemmin sieltä löytyy pakko- ja lapsityötä ja muita väärinkäytöksiä, sanoo Kultalahti.

Onko siis todennäköistä, että Suomessakin sisustusliikkeiden hyllyssä on ”hikipajojen” tai ympäristönsaastuttajien tuotteita? Suoraa vastausta ei ole, sillä laajaa tutkimusta Suomessa myytävien sisustustuotteiden tai materiaalien alkuperästä ei ole tehty.

Finnwatch on vuosien varrella tutkinut muutamien globaalisti toimivien suomalaisfirmojen tuotantopaikkoja ja niiden työoloja. Tapaukset osoittavat, että kaikki ei välttämättä ole kunnossa.

Esimerkiksi 2019 Finnwatchin tutkimuksessa selvisi, että luksusbrändi Balmuirin nahkaisia sisustustuotteita valmistaville työntekijöille Intiassa oli maksettu maan mittapuulla elämään riittämätöntä, alle kolmen euron, päiväpalkkaa. Osa yrityksen töistä tehtiin epämääräisissä työpajoissa, joissa ei tunnettu ylityökorvauksia, eläkemaksuja eikä lomia, mikä oli vastoin paikallisia lakeja. Sittemmin Balmuir lopetti yhteistyön yrityksen kanssa.

Toisessa tutkimuksessa ilmeni, että tekstiiliyritys Vallilan käyttämä intialainen valmistaja kikkaili Tamil Nadun alueen muiden tekstiilitehtaiden tapaan paikallisilla palkkasäädöksillä, jotta sen ei tarvitsisi maksaa edes minimipalkkaa. Yritys oli läpäissyt auditoinnin.

– Meidän toiveemme on, että suomalaisyritykset lähtisivät korjaamaan alihankkijoidensa tilannetta sen sijaan, että irtisanovat yhteistyön. Kaikki valmistajat eivät ole tähän valmiita kuten Balmuirin tapauksessa, sanoo Kultalahti.

Nämä ovat yksittäistapauksia, mutta ne antavat kuvaa nykytilanteesta.

– Olemme tottuneet ajattelemaan, että me suomalaiset hoidamme asiat kunnolla. Joskus näin onkin. Mutta tosiasia on, että monet yritykset eivät edelleenkään huolehdi koko arvoketjustaan, kertoo Kultalahti.

Vaikka lainsäädäntö ei vielä sitä vaadi, on osa yrityksistä lähtenyt vapaaehtoisesti varmistamaan tuotantonsa vastuullisuutta Suomen rajojen ulkopuolella.

Viime vuosina firmoille on kehitetty uusia työkaluja sen varmistamiseen, että asiat hoidetaan kunnolla tehtailla. Sellaisia ovat erilaiset sertifikaatit, jotka takaavat, että ympäristöasioista ja työntekijöistä huolehditaan, sekä auditoinnit eli ulkopuolisen tekemät riippumattomat arvioinnit. Tosin täysin aukottomiksi eivät nekään ole osoittautuneet.

Yksi tuotannon vastuullisuustyöhön lähteneistä sisustusalan yrityksistä on Finlayson. Mikä sai sen tarttumaan asiaan?

– Päämateriaalimme puuvillan tuottaminen kuluttaa paljon luonnonvaroja, kuten vettä, ja sen viljelyssä käytetään paljon kemikaaleja. Osa tuottajista käyttää geenimuunneltuja kasveja ja todella kovia kemikaaleja. Puuvillan kasvatuksessa on myös pakkotyötä ja lapsityövoimaa. Emme ummista silmiämme näiltä ongelmilta. Teemme kovasti töitä korvataksemme käyttämämme puuvillan vastuullisemmalla materiaalilla, kuten sertifioidulla luomupuuvillalla ja kierrätyskuiduilla, sanoo Finlaysonin vt. vastuullisuuspäällikkö Beda Rasinen.

Haastavaksi asian tekee puuvillan tukkukauppa, jossa eri tiloilta tuleva raaka-aine sekoitetaan keskenään. Samassa puuvillapaalissa voi siis olla sekä lapsityövoimalla poimittua että vastuullista puuvillaa.

– Viime syksynä siirryimme valmistamaan suurimman osan vuodetekstiileistämme sertifioidusta luomupuuvillasta. Näin voimme paremmin jäljittää, mistä puuvillamme on peräisin. Käytämme Reilun kaupan ja GOTS-sertifikaatin (Global Organic Textile Standard) puuvillaa, joissa on tiukat ympäristövaatimukset ja sosiaaliset kriteerit tuotannolle.

Finlaysonilla on vastuullisuuden työkalupakissa Amfori BSCI -auditoinnit, joita käyttävät suomalaisyrityksistä myös muun muassa Familon, Marimekko, Pentik, Mastermark, Tammer ja nykyisin Balmuirkin.

– Tavoitteemme on, että vuoteen 2025 mennessä kaikki tuotteidemme toimitusketjut ovat selvitetty ja julkaistu kuluttajien nähtäville. Raaka-aineen alkuperän selvitystyö on sertifikaateista huolimatta työlästä, ja vielä on paljon tehtävää ja parannettavaa.

Sertifiointeja ja auditointeja syvemmälle ovat menneet yritykset, joilla eettisyys on koko liiketoiminnan lähtökohta. Niiden tavoite on korjata yritystoiminnan kautta yhteiskunnallisia ongelmia.

Esimerkiksi Taina Snellman-Langenskiöldin Tikau tekee yhteistyötä suoraan intialaisten käsityöläisperheiden ja -järjestöjen kanssa. Se valmistuttaa tuotteensa vaikeassa, haavoittuvassa asemassa olevilla käsityöläisillä, joilla on Intian maaseudulla muuten hyvin vähän mahdollisuuksia elinkeinoon. Sera Helsingin matot tekee puolestaan työmarkkinoiden ulkopuolelle jäävät näkövammaiset Etiopiassa, ja koreihin erikoistunut Mifuko tukee Kenian maaseudun naisia.

– Kiinnostus ja ymmärrys tällaista eettistä yritystoimintaa kohtaan on viime vuosina selvästi kasvanut, ja uusia yrityksiä on tullut alalle ilahduttavasti. Kasvottoman bulkkituotannon sijaan halutaan kotiin tuotteita, joiden taustat tunnetaan ja joilla on muutakin merkitystä, arvioi Snellman-Langenskiöld.